Emoji-elokuva (2017)

Maailmanhistoria tuntee useita tapauksia, jolloin myöhemmin merkkiteokseksi nostettu elokuva on saanut ilmestyessään osakseen käsittämätöntä vähättelyä ja haukkua. Charles Laughtonin Räsynukke lytättiin niin perusteellisesti, ettei mies ohjannut enää ikinä toista elokuvaa. Stanley Kubrickin Hohto oli ehdolla useampaankin Razzie-palkintoon ja Humberto Mauron Raaka joukko jopa valittiin kertaalleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Kukin on sittemmin saanut ansaitsemansa klassikkostatuksen.

Lähinnä legendaarisen pahamaineisista Disney-jatkiksista tunnetun Tony Leondisin ja tämän hetken onnettomimman animaatiostudion yhteisproduktiona syntynyt Emoji-elokuva on sekin joutunut kriitikoiden ja yleisön vihan kohteeksi. Toisin kuin kaikki edellä mainitut, tälle tuskin tulee koskaan satamaan minkäänlaista kiitosta ja ylistystä mistään klassikkostatuksesta nyt puhumattakaan. Tämä elokuva nimittäin on ihan oikeasti huono...

Emoji-elokuvan päähenkilö on nimeltään Gene. Gene on Alex-nimisen pojan kännykässä emojikaupungissa asustava meh-emoji, jolla sattuu syystä tai toisesta olemaan useampia kuin vain yksi ilme. Tästäkös sitten ongelmia seuraa, sillä emojikaupungissa muiden ilmeiden näyttäminen on kiellettyä ja rikkurille on luvassa järjestelmästä poistaminen. Tunari-Gene etsii käsiinsä salaperäisen hakkerin nimeltä Jailbreak ja suunnistaa tämän kanssa Dropboxiin, jossa Gene voidaan muokata kunnolliseksi yksi-ilmeiseksi emojiksi. Samaan aikaan Alex matkaa puhelinliikkeeseen tyhjentämään kännykkänsä viallisen emojin vuoksi…

Käytännössä siis koko puolitoistatuntisen Emoji-elokuvan tarinan näkee suoraan pariminuuttisesta trailerista. Yllätyksiä ei ole.

Pelkästään tämän elokuvan juoni on niin aukkoinen, ettei tästä meinaa hullukaan otetta saada. Koko leffan peruskonfliktina siis on, että Alex aikoo tyhjentää puhelimensa ja sekös uhkaa emojien olemassaoloa vaikka emojit taitavat nykyään olla älykännyköissä ihan oletuksena. Mikäli Alex on vähänkään kuin normaalit ikäisensä, juippi todennäköisesti vaihtaa kännykkää vähintään puolen vuoden välein ja emojit lentävät joka tapauksessa romukoppaan ennemmin tai myöhemmin. Alexia itseään nähdään elokuvan aikana niin vähän, että koko juonikuvio unohtuu viimeistään puolivälin paikkeilla.

Sitten on se Genen vanhempien aivokriisiin keskittyvä sivujuoni. Kyllä, luit oikein: vanhemmat ja aviokriisi. Ihan kuin digitaaliset emojit olisivat biologisia otuksia ja voisivat sekstailla silleen ja lisääntyä. Miksi? Kuka haluaisi oikeasti ohjelmoida pelkille hymiöille tällaisia ominaisuuksia? Entä jos kakkaemoji päättääkin kiksauttaa meh-emäntää? Saadaanko siitä sitten kakka-meh-emoji vai mitä? Mitenköhän kakkaemoji ylipäänsä lisääntyy? Tai ei, en ehkä halua tietää. Yhhyh.

Kaikki, toistan: aivan kaikki mahdollinen tässä elokuvassa on kierrätetty suoraan jokaisesta viime vuosien suosituimmasta animaatiosta. Idea kännysoftan pohjalta tehdystä elokuvasta on napattu suoraan Angry Birds - elokuvasta, emojien maailma on kuin karkea hiilipaperikopio Räyhä-Ralfin ja Lego elokuvan vastaavista, Jailbreakin hahmo on kopio jälkimmäisen Wildstylestä ja Genen ryssimistarina opetuksineen toi mieleen The Simpsons Movien. Kuulemani mukaan koko rainan käsikirjoitus on otettu lähes sana sanalta suoraan pari kuukautta aiemmin ilmestyneestä Smurffit: kadonnut kylä -elokuvasta, joka muuten on niinikään Sonyn tekemä! Miten epätoivoinen pitää olla, että lähtee plagioimaan omaa elokuvaansa?

Kaiken sisällön pölliminen on kuitenkin vain yksi monista Emoji-elokuvan synneistä. Pahin tai ainakin yksi pahimmista kompastuskivistä on joka huokosesta paistava luovuuden ja intohimon puute. Emoji-elokuvassa ei ole käytännössä laisinkaan draamankaarta, järkevää dialogia, tyhjää kummempia henkilöhahmoja, sisäistä konfliktia tai edes yhtä ainutta toimivaa vitsiä. Olen kuullut suomalaisten dubbaajien heittäneen mukaan pari ihan hyvää puujalkaa, mutta alkuperäisen version parissa ei todellakaan naurata tai edes hymyilytä kertaakaan. Tämä on pelkästään tylsää, äärimmäisen tappavan tylsää. Edes pienimmät lapset eivät todennäköisesti pidä tätä kauhean hauskana.

Eniten tässä itseäni naurattaa, että joku maksoi tämän tekemisestä kymmeniä miljoonia saamatta yhtään mitään aikaiseksi. Netissä kiersi yhteen aikaan huhu, että tämä olisikin tehty sen Foodfight!in varastetun raakaversion pohjalta. Faktaa väitteessä tuskin on hitustakaan, vaikka onhan tämä laadultaan ja idealtaan vähintäänkin hämmentävän samankaltainen kyseisen klassikkoteoksen kanssa.

Jos Emoji-elokuvan tarina ja käsikirjoitus ovat täysin järjetöntä ja mielikuvituksetonta kamaa, niin sitä on myös vähintäänkin aivovammainen hahmojen design ja mälsä animaatio. On olemassa kahdenlaista designia: hyvää ja huonoa. Hyvää edustaa sellainen uniikki ja tunnistettava hahmo, jota katsoessa ei jää erikseen kaipaamaan selittelyjä vaan kaikki tarvittava on siinä silmien edessä, malliesimerkkinä vaikka Disneyn Aladdin tai Pixarin Monsterit Oy, joissa kummassakin kaikki oleellinen tulee ilmi suoraan hahmojen ulkoasusta, mitään turhaa taustoitusta ei erikseen tarvita.

Sitten on Emoji-elokuvan kaltaisia töräyksiä, joissa hahmot ovat luokkaa pallo, jolle on piirretty kädet ja jalat. Ei luonnetta, ei luovuutta, ei mitään. Alle 5-vuotiaat lapset piirtävät parempia hahmoja kuin Sonyn isopalkkaiset animaatiopomot. Täydellisesti homma lässähtää tältä osin viimeistään tarinan poistuessa emojikaupungista. Tässä kohtaa nähdään mm. troijalainen, joka on kuvattu kekseliäästi troijalaisena hevosena, peikkoina visualisoituja nettitrolleja ja liekehtivältä muurilta näyttävä palomuuri! Hohhoh, miten keskeliästä, Sony. Emoji-elokuvan ulkoasun kaltaisen kuran tuottaminen vaatii jo sellaista erikoisosaamista, ettei vastaavaan pysty idän ihmemiesten hikipajatkaan. Jopa aiemmin keväällä ilmestynyt Power Rangers ottaa tältä pökäleeltä tylsyydessä ja mielikuvituksettomuudessa täysillä pataan.

Ainakin puoleen väliin asti värikäs animaatio taitaa olla ainut edes etäisesti hyvä asia tässä elokuvassa, mutta sekään ei paljoa jaksa vanhaa häikäistä. Taatusti tämän parissa työskennelleillä animaattoreilla oli homma hanskassa ja osaamista vaikka kuinka, ongelma vain on maailmankuulun kömpelö organisaatio ja suorastaan aivot sulattavan kökkö konsepti, josta edes Pixar ei saisi tehtyä kalua. Suurin saavutus tässä elokuvassa taitaa olla, että se on ylipäänsä saatu tehtyä.

Hassu fakta: Sony perui Samurai Jackin tekijän suunnitteleman Kippari-Kalle -elokuvan tämän tieltä. Sony on siis se sama pulju, joka tuotti viime kesän Ghostbusters-megaflopin. Way to go, Sony!

This film sucks ass, just don't watch it. Go play Parappa the Rapper instead. It's fun.

Ai niin, tässä nähdään myös Youtube-videoita, pelataan Candy Crushia ja Dance Dancemitälietä ainakin kolmannes koko elokuvan kestosta. Ilmeisesti Sony ei itsekään uskonut tähän elokuvaan vaan haki rahat isoilta ohjelmistojäteiltä äärimmäistä tuotesijoittelua vastaan. Aina silloin tällöin dialogissakin muistetaan hokea viisauksia siitä, miten ”Dropboxissa data on täysin turvassa kaikenlaiselta malwarelta” ja sitä rataa.

Puhutaanpa sitten tämän elokuvan dubeista. Katsoin tämän itse alkuperäisillä enkkudubeilla, joten en osaa sanoa kotimaisesta osaamisesta tässä kohtaa juuta enkä jaata. Alkuperäisen pääosassa ilmeisesti teini-ikäisenä Genenä kuullaan melkein nelikymppistä T. J. Milleriä, jolta ei tunnu muiden tekijöiden tavoin irtoavan tekemiseensä minkäänlaista intohimoa tai kiinnostusta. Näyttelijöistä ainut onnistunut valinta taitaa olla Steven Wright vanhempana meh-emojina. Steven Wright on siis se Joutsenprinsessan meh-äänellä puhuva kilpikonna. En tiedä kuka keksi tämän kaverin palkata tähän rooliin, mutta olipahan melkoinen neronleimaus.

Sitten on Sir Patrick Stewart kakkana. Tarvitseeko tätä edes kommentoida? Miehellä on tässä yhteensä enintään kaksi lyhyttä repliikkiä, joten se siitä. Maestro itse on kuitannut koko homman pelkkänä käytännön pilana ja traileritäkynä, joten ei tätä ainakaan sen takia kannata vaivauta katsomaan.

Jokainen kynnelle kykenevä netinkäyttäjä varmaan jo tietääkin tämän saamasta äärimmäisen vihamielisestä vastaanotosta. Emoji-elokuva on kyllä omasta mielestänikin äärimmäisen huono ja onneton esitys, mutta ei tämä kyllä mikään maailman huonoin elokuva ole - tylsin ehkä, muttei todellakaan huonoin. Viime vuoden Norm of the North oli esimerkiksi sontaisuudessan sen verran tuskaista katsella, ettei sitä iljetty edes tuoda meille asti. Ja sitten on tietysti räppäävällä koiralla varustettu Titanic: The Legend Goes On... ja iki-ihana Foodfight, joista kummastakin on tullut jo omanlaisiaan huonon animaation epäpyhiä referenssiteoksia ja meemejä. Vieläkin pahemmaksi pistää klassikko nimeltä Little Panda Fighter, jonka selvinpäin katsomiseenkin tarvitaan melkein jotain erillisiä supervoimia.

Toisin sanoen Emoji-elokuvan maine maailman huonoimpana elokuvana on vahvasti liioiteltua. Onhan tämä nyt äärimmäisen huono, tylsä, järjetön ja kaikin kuviteltavissa olevin tavoin mielikuvitukseton elokuva, mutta että maailman huonoin… juu ei! Emoji-elokuva ei edes ole ”elokuva” perinteisessä mielessä. Emoji-elokuva on elokuvaksi naamioitu, äärimmäisen kyyninen, röyhkeä ja laskelmoitu kännykkäsovellusten mainos, joka eroaa muista kaltaisistaan lähinnä siinä, että tämän katsomisesta joutuu myös maksamaan. Moni utelias on mennyt jo vipuun varoituksista huolimatta. Ole sinä viisaampi ja jätä tämä suosiolla väliin.

Tässä on laki ja profeetat. Aamen.

Arvio: 0/5

THE EMOJI MOVIE, 2017 USA
Tuotanto: Michelle Raimu Kouyate
Ohjaus: Tony Leondis
Käsikirjoitus: Eric Siegel, Mike White, Tony Leondis
Näyttelijät: Anna Faris, Jake T. Austin, James Corden, Jennifer Coolidge, Maya Rudolph, Patrick Stewart, Rob Riggle, Steven Wright, T. J. Miller