The Sword of Doom (1966)

Miekka on samurain sielu. Paha sielu, paha miekka. Näin filosofoi Toshiro Mifunen esittämä miekkamies tässä Kihachi Okamoton elokuvassa The Sword of Doom, joka perustuu Kaizan Nakazaton vuosikymmeniä jatkuneeseen ja tekijän kuoltua keskeneräiseksi jääneeseen sarjakertomukseen, joka olikin pitkään pisin lajissaan. Kyseistä kertomusta ei ole taidettu koskaan kääntää edes osittain muille kielille, joten itselläni ei ole minkäänlaista käsitystä mistä se kertoo, mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtuu tai miten uskollinen tämä elokuva on alkuperäisteokselle. Siinä mielessä tämän filmatisoinnin pitäisi alkuperäislähteelle vähän tahattomasti kuitenkin kumartaa, että elokuva jäi kokonaisen suunnitellun elokuvasarjan ainoaksi osaksi ja moni sen sivujuonista jää alkuperäisen jatkokertomuksen tavoin pakosti kesken.

The Sword of Doomin päähenkilö, antisankari ja antagonisti on psykopaattinen ja samalla näennäisen pysäyttämätön samurai nimeltä Ryunosuke Tsukue, joka elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa murhaa puolustuskyvyttömän vanhuksen ilman minkäänlaista motiivia. Mutta tämä on vasta alkua. Myöhemmin Ryunosukesta kasvaa täydellinen antikristus, jonka pahuudella ei tunnu enää olevan mitään rajaa. Ensin hahmo viettelee kilpailijansa vaimon ja surmaa miehen, myöhemmin kokonaisen kostonhimoisen soturilauman ongelmitta. Tarinan varsinainen sankari on Toshiro Mifunen esittämä miekkamies, joka elokuvan edetessä alkaa suunnitella Ryunosuken pysäyttämistä yhdessä murhatun miehen veljen kanssa.

Jo alusta asti on selvää, ettei tämä ole mikään kaunisteltu kuvaus soturin kunniasta sekä hyvän ja pahan välisestä mittelöstä vaan oikeastaan kyseessä on eräänlainen variaatio perinteisestä sarjamurhaajaelokuvasta. Pohjimmiltaan kyseessä onkin poikkeuksellisen nihilistinen tarina hulluudesta, kuolemasta ja täydellisestä pahuudesta. Useimmista muista samuraielokuvista The Sword of Doom eroaa hyvin oleellisesti siinä, ettei se säästä väkivaltaa pelkästään loppuun ja käytä suurinta osaa kestostaan pelkästään tarinankerrontaan ja lopun mittelön pohjustamiseen. Tässä elokuvassa silmitön väkivalta voi käytännössä alkaa koska tahansa ja kenen tahansa aloittamana, mikä luo elokuvaan sen läpikotaisin uhkaavan ja synkän tunnelman ja tekee samalla Ryunosukesta koko elokuvan hallitsevan hahmon.

Täydellisen sisäisen pimeyden syövyttämä Ryunosuke on koko elokuvan kantava voima ja keskeinen hahmo, jonka ympärillä koko juttu käytännössä pyörii. Tatsuya Nakadai on tehnyt valtavan määrän upeita roolisuorituksia useissa Akira Kurosawan ja Masaki Kobayashin parhaissa töissä, mutta mielestäni empatiakyvyttömän Ryunosuken hahmo on miehen rooleista paras. Nakadain Ryunosuken silmissä ei ole minkäänlaisia sielun eikä sympatian merkkejä; ainoat tilanteet, joissa hahmo osoittaa merkkejä inhimillisistä tunteista, ovat kuolemanpelko sekä murhan tuottama mielihyvä. Jopa aina niin vakuuttava Toshiro Mifune, joka on näytellyt useissa elokuvissa Nakadain kanssa, jää täysin roiston hahmon varjoon.

Elokuvassa on useampikin huikean hieno kohtaus, joista on vaikeaa valita omaa suosikkia. Aivan ensimmäiset psykopaattisen samurain esittelevät kohtaukset iskevät suoraan tajuntaan täydellisellä nihilismillään, samoin lopun massiiviset veriorgiat palavassa kartanossa ja tietysti mukavan avoimeksi jäävä loppu. Hienosti koreografioiduista taistelukohtauksista oma suosikkini on ehdottomasti Toshiro Mifunen esittämän miekkamestarin ja murhamiesten välinen mittelö lumisateessa. En tiedä mistä johtuu, mutta japanilaisilla tuntuu olevan poikkeuksellinen taito kuvata lumisadetta ja talvimaisemaa todella näyttävästi.

Monia varmasti häiritsee tässä elokuvassa se tosiasia, että se loppuu yllättäen ”kesken” ja jättää todella paljon juonikuvioita auki. Itse pidän The Sword of Doomissa nimenomaan tästä piirteestä; se on paitsi hämmentävän synkkätunnelmainen elokuva eikä varsinaisesti anna yksiselitteisen tyhjentävää onnellista loppua. Perinteiseen kauhuelokuva- ja trillerityyliin loppu ei välttämättä paljasta tai poista täydellisesti pahuutta tai ratkaise mitään elokuvan keskeisistä ongelmista, vaan avoimet juonenpätkät jäävät katsojan takaraivoon kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. The Sword of Doom on toisin sanoen oikein hieno pätkä, pidän siitä erittäin paljon.

Arvio: 5/5

Dai-bosatsu tôge, 1966 Japani
Tuotanto: Masayuki Sato, Kaneharu Minamizato, Sanozumi Fujimoto
Ohjaus: Kihachi Okamoto
Käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto Kaizan Nakazaton romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai, Toshiro Mifune, Michiyo Aratama, Yuzo Kayama