Suuri pähkinäryöstö (2014)

En tiedä miten hyvin kansa täällä tuntee Aleksander Solzenitsynin Vankileirien saaristoa. Kyseessä on Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä, sen puitteissa suoritetuista joukkomurhista ja kidutuksista sekä sikäläisen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän läpikotaisesta mädännäisyydestä kertova yli tuhatsivuinen tiiliskivijärkäle – äärimmäisen raskas ja vaikeasti luettava kirja. Ennen Nut Jobin (ihana nimi!) katsomista olin koettanut lukea sitä opusta ainakin kolmeen otteeseen, mutta aina joutunut antamaan periksi. Nut Job innosti alkaa jälleen lukemaan vanhaa klassikkoa uudelleen; ei siksi, että elokuva itsessään olisi mitenkään hyvä tai inspiroiva, mutta kun se on niin tavattoman tylsä!

Nut Job on jälleen yksi animoitu tarina puhuvista puiston eläimistä, jotka keräävät onton puun kolosiin itselleen talvirantoa. Tohelo violetti orava nimeltä Surly onnistuu tuhoamaan talvivaraston ja joutuu karkotetuksi puistosta. Lopulta Surly päätyy kaupungissa sijaitsevaan pähkinäkauppaan, joka sattuu olemaan myös pankkiryöstöä valmistelevan mafian salainen tukikohta.

Mikäli rakastat itseään toistavaa huumoria ja olematonta hahmonkehitystä, onnea paljon! Nut Job on kaikkea tuota ja enemmän. Koko elokuvan vitsit pyörivät täsmälleen kolmen lähes identtisen slapstickin, piereskelyn ja ”nut”-sanan erilaisten puhekielen merkitysten ympärillä, joista yksikään ei varsinaisesti naurata kertaakaan, mutta niiden toisteleminen käy elokuvan mittaan vain ärsyttävämmiksi ja ärsyttävämmiksi. Ai niin, tässä nähdään vieläpä piereskeleviä murmeleita – ihan kuin Norm of the Northissa! Ehkä jälkimmäisen tekijät katsoivat tämän ja päättelivät tuhnuttelevien jyrsijöiden olevan nyt tosi kuumaa shittiä ja parasta. Ei se ole.

Yksikään koko elokuvan hahmoista ei ole edes etäisesti kiinnostava tai yhtä luonteenpiirrettä moniulotteisempi tuttavuus. Päähahmo, eli se hämmentävän violetti orava (!?) itse on pelkkä nilkki, josta lopussa kasvaa sankari. Sen enempää hahmosta ei missään kohtaa kerrotakaan. Violetilla oravalla on tässä mielitetty ja kilpakosija, joiden nimiä tai persoonallisuuksia ei varsinaisesti lopussa edes muista. Ensimmäisistä sekunneista asti ilmiselvä ”yllättävä pahis” on samaa sarjaa, eli pelkkää ilmaa. Nyt kun tarinaakin tarkemmin miettii, tämä tuo kyllä jonkin verran mieleen DreamWorksin Yli aidan.

Muistettavinta ainesta koko elokuvassa taitaa olla vauhdikas ja toiminnallinen viimeinen puolituntinen, joka on kuin täysin toisesta elokuvasta verrattuna armottomasti paikallaan junnaavaan ensimmäiseen puoliskoon. Toimintaa tämä elokuva nimenomaan kaipasikin, mutta sitäkin taisi tulla loppuun vähän liian kanssa. Siinä missä useimmat muut tämän tyyppiset elokuvat usein tyytyvät tiivistämään lopun kliimaksin terävähkön tiiviiseen kymmeneen tai kahteenkymmeneen minuuttiin, tässä lähes koko jälkimmäinen puolikas on pelkkää yhtä uuvuttavaa ja ylipitkäksi venytettyä ryskettä, johon turtuu aivan liian nopeasti.

Jos kiinnostaa tietää missä kohtaa tarkalleen sain tarpeekseni ja aloin lukemaan Solzenitsyniä, tarkka kohta taisi olla kahdenkymmenenyhdeksän minuutin paikkeilla. Niillä main tulin viimeistään vilaisseeksi kelloa ja totesin vähintään puolitoistatuntiselta tuntuneen uuvuttavan tylsän Nut Jobin kestäneen tuskin puolta tuntiakaan. Elokuvan pitkin hampain sivusilmällä ”nautittuani” voin todeta tämän olevan enimmäkseen täysin tyhjänpäiväinen tekele, josta ei näkemisen jälkeen jää yhtään mitään käteen. Nut Job on vain puolentoista tunnin edestä menetettyä aikaa, jota ei elämäänsä saa enää koskaan takaisin.

Onneksi Vankileirien saaristoa jäi vielä tarpeeksi tämän jatko-osan varalle.


Arvio: 2/5


THE NUT JOB, 2014 Kanada, Etelä-Korea
Tuotanto: Graham Moloy, Woo-Kyung Jung
Ohjaus: Peter Lepetionis
Käsikirjoitus: Daniel Woo, Lorne Cameron, Peter Lepeniotis
Näyttelijät: Brendan Fraser, Katherine Heigl, Liam Neeson, Sarah Gadon, Stephen Lang, Will Arnett