Love Exposure (2008)

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.” (1. Kor. 13:1)

Kaikesta raamatun siteeraamisestani päätellen tämän on pakko olla joku kristillinen hihhulielokuva. Vai? Kyllä ja ei. Love Exposure ei varsinaisesti ole sen enempää hengellinen kuin hengellisyyttä pilkkaavakaan elokuva. Elokuvan ohjannut Sion Sono tunnetaan kotimaassaan jonkinlaisena anti-establishment -taiteilijana, jolle uskonto edustaa lähinnä yksilöllisyyden tukahduttavaa indoktrinaatiota ja aivopesua, jolla onkin arvoa lähinnä symbolisessa mielessä. Love Exposuren yhtenä tärkeänä teemana rakkauden, himon ja hulluuden lisäksi on kuitenkin uskonnollisuus, etenkin kristillinen sellainen. Aihetta käsitellään varsin neutraalin kyynisesti, joten sen suhteen ei pitäisi olla ongelmia.

Koska kyseessä on ihan aikuisten oikeasti nelituntinen massiivinen eepos, en edes yritä perata tässä kaikkea tarinaa kovin yksityiskohtaisesti. Elokuvan juoni jakautuu useampaan osioon, jossa seurataan ainakin 3-4 eri henkilön toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Ensimmäisen osan ja koko elokuvan ensisijaisena päähenkilönä toimii hartaassa kristillisessä perheessä kasvanut teini-ikäinen Yū Honda (erinomainen Takahiro Nishijima). Lapsena Yū lupasi uskovalle äidilleen etsiä oman elämänsä Neitsyt Mariaa ja perustaa perheen. Myöhemmin äiti kuitenkin sattui kuolemaan ja leskeksi jäänyt isä päätti ryhtyä papiksi. Erinäisten käänteiden jälkeen isä masentuu ja miehen turhautuminen purkautuu raivokkaina saarnoina ja aggressiivisena syntien tunnustamisen tivaamisena pojaltaan. Koska Yū kokee syntien tunnustuksen ainoana tilaisuutena kohdata yhä etääntyneemmäksi käyvä isänsä, mutta pitää valehtelemista kiusallisena, hän päättää alkaa tehdä tarkoituksella mahdollisimman paljon syntiä päästäkseen tunnustamaan ne sitten isälleen. Tästä alkaa koko massiivisen elokuvan varsinainen tarina.

Love Exposure on pahuksenmoinen sekoitus aivan kaikkea mahdollista räävittömästä komediasta eksploitaatioon ja jopa vähäsen splatteriin, välillä tarina muuttuu nuorisokuvaukseksi ja välistä mennään puhtaan romantiikan puolelle. Välistä elokuva naurattaa ääneen, välistä mennään jo pienen jännityksen puolelle ja lopussa jopa hiukan liikututaan kun viimeistään ymmärretään mistä koko jutussa oikein olikaan kyse. Sanoisin, että näin pitkässä elokuvassa tällainen monipuolisuus on vain hyvästä. Itselläni ei aika tullut ainakaan missään vaiheessa pitkäksi, vaikka välistä taukoa joutui pakostikin pitämään ihan jo kipeytyneiden istumalihastenkin vuoksi. Yllättäen näin monipuolinen sisältö on osattu vieläpä yhdistää erittäin sujuvaksi eteenpäin hienosti soljuvaksi kokonaisuudeksi; Love Exposure ei tuntunut ollenkaan väkisin väännetyltä tai teennäiseltä, enintään läpeensä ennalta-arvaamattomalta. Alun perinhän elokuvalla oli mittaa peräti kuusi tuntia, mutta tuottajien painostuksesta elokuvaa lyhennettiin neljään tuntiin. Ohjaajan mukaan kaikki graafisempi seksi ja väkivalta jäi leikkauspöydälle; tässä versiossa erotiikka ja seksuaalisuus on läsnä lähinnä mentaalisesti ja temaattisesti.

Yksi aivan erityisen ihastuttava puoli elokuvassa on sen mielettömän hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot. Yū löytää jo aivan elokuvan alussa tiensä veikeiden pervojen ja rakkareiden joukkoon syntiä harrastamaan. Näillä on oma mystinen tirkistelyyn ja naisten pikkuhousujen salakuvaamiseen erikoistunut sensei, joka on tiettävästi saanut inspiraationsakin itsestään Lloyd Kaufmanista. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on pervon isänsä kaltoinkohtelemaksi joutunut teinikapinallinen nimeltä Yoko (niin ikään erinomainen Hikari Mitsushima), joka toteaakin miesten olevan täyttä saastaa Kurt Cobainia ja Jeesusta lukuun ottamatta. Yokon elämä kääntyy tarinassa ylösalaisin tämän kohdattua salaperäisen mustapukuisen naisen. Kolmas keskeinen hahmo on lapsena isänsä pahoinpitelemäksi joutunut Aya (loistava Sakura Ando), joka liittyi myöhemmin mystiseen Zero-kulttiin. Aya kantaa läpi elokuvan mukanaan kanarialintua, joka symboloi hänen sieluaan.

Musiikkivalinnat ovat mielestäni Love Exposuressa puhdasta täydellisyyttä. Manchester by the Sean arvostellussani kehuin elokuvan hienoja klassisia musiikkivalintoja, mutta manasin sen yhden nyyhkykohtauksen turhaa pateettisuutta. Tässä elokuvassa kuullaan paljon vanhan ajan kirkkomusiikkia, nykyjapanilaista rockia ja Ludvig van Beethovenin seitsemättä eli samaa Ludvig vania mitä Zardozissakin. Välillä musiikki on ironista, toisinaan pelkästään sopivasti tunnelmaa luomassa ja välillä on sopivasti täysin hiljaista. Missään kohtaa ei sorruta turhaan nyyhkimiseen tai sentimentaalisuuteen, vaikka tässä melodraamaakin ehkä hiukan on mukana. Soundtrack on toisin sanoen hieno työtä. Samaa tasoa timanttisten näyttelijäsuoritusten kanssa. Tästä minä pidän. Paljon.

Näin Love Exposuren näkemisen jälkeen tuntuu jotenkin omituiselta, että tämä elokuva on niin kauhean tuntematon kuin mitä se on. Kyseessä on ehdottomasti persoonallisen järkälemäinen taideteos, jossa kiteytyy ainutlaatuisella tavalla kaikki, mikä japanilaisessa nykyelokuvassa vain on hyvää. Enkä oikeasti tässä vaatimattomassa arvostelussani edes käsitellyt kovin syvällisesti koko rainan valtaisaa juonta tai sen hahmoja. Tällainen elokuva pitäisi mielestäni päästä nauttimaan niin neitseellisesti kuin vain mahdollista. Tämän katsomisen jälkeen erektiosta tai pikkuhousuista ei enää ikinä ajattele samalla tavalla kuin ennen.


Arvio: 5/5

AI NO MUKIDASHI, 2008 Japani
Tuotanto: Haruo Umekawa
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Takahiro Nishijama, Hikari Mitsushima, Sakura Ando, Makiko Watanabe, Atsuro Watabe.