Silence (2016)

Martin Scorsese on niitä kavereita, jotka tuskin erikseen esittelyä kaipaavat. Mies on ollut alan johtavia ohjaajanimiä jo viimeiset kolme-neljä vuosikymmentä. Martin Scorsese on myös katolinen kristitty. Omien sanojensa mukaan mies on ollut aina kiinnostunut kristillisestä ajattelusta ja teologiasta, aikoipa kuulemma jopa papiksi ennen ohjaajanuran aloittamistaan. Martin Scorsese on myös japanilaisten elokuvien suuri ihailija, mikä tuskin on kenellekään ihme ja yllätys. Japani onkin aina ollut kovimpia elokuvamaita maailmassa. Martin Scorsesella on hyvä elokuvamaku.

Shusako Endon romaaniin perustuvaa Silenceä on jo etukäteen hehkutettu jonain vuosikymmeniä työnalla olleena suurena mestariteoksena, mutta oikeasti todellisuus on paljon mainospuheita tylsempi. Martin Scorsese on eräässä haastattelussa todennut hankkineensa oikeudet elokuvaan jo 80-luvun loppupuolella, muttei kokenut silloin aikaa oikeaksi ja keskeneräinen käsikirjoitus pantiin yksinkertaisesti sivuun vuosikausiksi. Ilmeisesti Scorsese on vanhemmiten taas alkanut miettimään hengellisiä kysymyksiä ja kiinnostui jälleen aiheen filmaamisesta.

Heti alkuun pitää päästä sanomasta, että Silence on omaan silmääni Scorsesen tarantinomainen tribuutti kaikille miehen japanilaisille suosikkiohjaajille ja elokuville. Ehkä suurimmat vaikutteet tälle ovat antaneet ainakin Kenji Mizoguchi ja erityisesti sellaiset elokuvat kuin Lääninherra Sansho ja Ugetsu - kalpean kuun tarinoita. Muita oleellisia vaikutteita on ainakin Mikio Naruselta, Akira Kurosawalta ja Yasojiro Ozulta. Herroista viimeisen lanseeraamia klassisia staattisia tatamiotoksia nähdään etenkin elokuvan jälkimmäisessä puolikkaassa ja Mizoguchin ympäristöä korostavia pitkiä hitaita staattisia ja liikkuvia otoksia etenkin alkupuolella. Löytyisikö tästä vielä Masaki Kobayashiakin? Joka tapauksessa tämä on tyylillisesti lähempänä klassista japanilaista kuin jotain jenkkielokuvaa, mikä taatusti karkottaa suurimman osan geneeriseen supersankarilimaan tottuneista länsikatsojista jo alkuunsa.

Silencen tarina on vähän kuin Joseph Conradin Pimeyden sydän tai Ilmestyskirja. Nyt, mutta kristillisellä teemalla ja sijoitettuna Japaniin. Eletään 1600-lukua. Kristinusko oli vuosikymmeniä aiemmin levinnyt Japaniin portugalilaisten ja espanjalaisten kauppiaiden mukana. Tokugawa Shogunaatti piti uutta uskoa uhkana sikäläiselle elämänmuodolle ja kielsi sen harjoittamisen ja käännytystyön 1610-luvun paikkeilla. Seuranneissa vainoissa kristinusko pyrittiin kitkemään maasta juurineen väkivalloin ja kansaa pakkokäänytettiin takaisin perinteisiin japanilaisiin uskontoihin. Elokuvan tarina sijoittuu 1630 tienoille. Kaksi portugalilaista jesuiittaa lähetetään Japaniin lähetyssaarnaajiksi ja tutkimaan kunnioitetun isä Cristóvão Ferreiran (erinomainen Liam Neeson) väitettyä uskostaluopumista. Suurin osa tarinasta on kerrottu Andrew Garfieldin mainiosti esittämän jesuiittapappi Sebastião Rodriguesin näkökulmasta.

Varmaan turhaa erikseen mainita, että koska kyseessä on hengellinen kristillinen elokuva, Silence myös sisältää valtavan määrän raamatullista kuvastoa ja eettistä peruspohdintaa, jonka ymmärtäminen on aika oleellista elokuvan nauttimiseksi. Keskeinen moraalinen konflikti koko elokuvassa perustuu kristityn sanomattomaan velvollisuuteen seurata Kristuksen esimerkkiä ja tarpeen tullen uhrautua marttyyrinä omiensa puolesta. Kun Kristuksen esimerkin seuraaminen tarkoittaakin petolliseksi Juudakseksi tai Herran kolmasti kieltäväksi Pietariksi ryhtymistä, repii sisäinen kiirastuli rikki sitkeimmänkin uskovaisen.

Elokuvan nimi itsessään tulee piinaavasta hiljaisuudesta, jolla Jumala vastaa elokuvan kärsivien kristittyjen rukouksiin. Kirjaimellisesti tähän hiljaisuuteen viitataan erityisesti elokuvan alkupuolella, jossa puhutaankin pitkälti kuiskaten. Musiikkia ei Silencessä ole likimain ollenkaan. Pituutta Silence on melkein kolme tuntia ja tarina etenee länsimakuun varsin verkkaisesti. Koko elokuvassa ei nähdä käytännössä ollenkaan väkivaltaa tai seksiä, minkä nyt viimeistään luulisi karkoittavan viimeisetkin uteliaat.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon japanilaisista elokuvista ja kristillisestä etiikasta. Martin Scorsesen Silence olikin kuin juuri minua varten tehty; siinä oli kaikki tarpeellinen mistä tällaisessa elokuvassa itse yleensä nautin: Paljon symboliikkaa ja erilaisia tasoja, kiinnostava miljöö ja hahmot, vaikuttava henkinen konflikti ja muutenkin ensiluokkaisen hyvä toteutus. Näillä näkymin elokuvasta on tulossa ohjaajan uran pahin taloudellinen floppi, mitä en oikeastaan edes ihmettele. Silence on pohjimmiltaan niin epämuodikas ja erilainen, ettei sen uskoisi oikeasti kiinnostavan ketään kevyttä viihdettä etsivää ja perinteisestä kristinuskosta vieraantunutta keskivertokatsojaa. Itselleni tämä on vuoden parhaita elokuvia.


Arvio: 4.5/5


SILENCE, 2016 USA, Meksiko, Japani
Tuotanto: Martin Scorsese, Irwin Winkler, Gaston Pavlovich, Randall Emmett, Barbara De Fina, Vittorio Cecchi Gori, Emma Tillinger Koskoff
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Martin Scorsese, Jay Cocks Shusako Endon romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Andrew Garfield, Liam Neeson, Adam Driver, Claran Hinds, Tadanobu Asano