Alone in Berlin (2016)

On ennakkoluuloja ja ennakkoluuloja. Henkilökohtaisesti en jaksa enää sietää ollenkaan natseista ja 30-luvun Saksasta kertovia elokuvia, vaikka vielä joskus pari vuosikymmentä sitten Toinen maailmansota ja sen osapuolet kiinnostivat vielä kovasti. Nykyään vain tuntuu, että suunnilleen kaikki aihetta vähänkään sivuava sanottava on tullut jo vähintäänkin tuhanteen kertaan sanottua ja likimainkaan uudet näkökulmat ovat parhaimmillaankin lähinnä luokkaa tikusta asiaa. Siitäkin huolimatta natseja tunnutaan edelleen tunkevan joka tiedotusvälineestä ja postiluukusta lähes päivittäin ihan rasitteeksi asti. Plääh.

Alone in Berlin on Natsi-Saksaan sijoittuva tarina pienen ihmisen kapinasta järjestelmää vastaan ja ymmärtääkseni remake 70-luvulla ilmestyneestä minisarjasta. Berliiniläinen työläispariskunta menettää poikansa sodassa ja alkaa levitellä Hitleriä ja sotaa vastustavia viestejä sisältäviä postikortteja ympäri kaupunkia. Pelkkä juonikuvaus ja aihepiiri saivat miettimään kahdesti tämän katsomista. Kaikesta päätellen en ollut ainoa, sillä Alone in Berlin ei tainnut edes pyörähtää meikäläisissä teattereissa eikä se pääsääntöisesti esiinny millään kriitikoiden laatimilla listoilla enempää positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä.

Kyseessä on huutava vääryys, sillä Alone in Berlin on todellisuudessa pahuksen hyvä elokuva.

Heti ensimmäinen asia, johon tätä katsoessa kiinnittää huomiota on tunnelma. Alone in Berlinei ole perinteiseen natseista kertovan sotadraaman tyyliin tippaakaan sentimentaalinen tai siirappinen tai moralisoiva vaan enemmän herkän melankolinen, mukavan hidas ja rauhallinen. Monessa kohtaa pikkutarkan realistisesti toteutettu ja taidokkaalla kuvallisella kerronalla ryyditetty tarina tuntuu etenevän täysin omalla painollaan ilman turhaa hätiköintiä Aleksandre Desplatin rennon minimalistisen musiikin säestyksellä. Mihinkään ei ole kiire eikä mikään tunnu liian pakotetulta. Kaikenlainen turha selittely ja sormenheristely loistavat täysin poissaolollaan ja aina kun tästä oli havaitsevinaan virheen tai juonesta aukon, elokuva nokkelasti korjasikin aina itse itsensä.

Mitenkään hirveän yllättäen tässä puhutaan englantia siitäkin huolimatta, että tarinan tapahtumat sijoittuvatkin Saksaan. Normaalisti en itse tykkää historiallisista draamoista, joissa ulkolaiset hahmot on pantu puhumaan englantia, mutta Alone in Berlinin näyttelijätyö oli niin laadukasta, etten tuota tullut edes ajatelleeksi. Brendan Gleeson ja Emma Thompson ovat tässä aivan mielettömän hyviä, ehkä jopa näkemistäni vuoden 2016 elokuvista parhaita pääpareja siitäkin huolimatta, että Emma Thompson tuntuu itkevän lähes koko elokuvan ajan. Postikortteja levittelevää pariskuntaa metsästävää komisariota esittävä Daniel Brühl on niinikään erinomainen – sujuvan englannin perusteella miestä ei ihan heti arvaisikaan syntyjään saksalaiseksi. Ainut silmiin pistänyt heikkous tämän hahmoista on perinteinen kahjo paha natsiupseeri elokuvan loppupuolella. Muutoin en keksi juuri valittamista.

Alone in Berlin on ensiluokkaista historiallista draamaa – vaihteeksi myös ilman turhaa siirappia ja saarnameininkiä. Itse asiassa kyseessä taitaa vielä olla yksi viime vuoden parhaista eurooppalaisista elokuvista. Voi vain mielessään arvuutella, miksi ja miten näin laadukas leffa on päässyt hipsimään elokuvia seuraavan kansan tutkasta täysin ohi. Ehkä Natsi-Saksa ja Toinen maailmansota ovat jo menneet muidenkin kuin itseni mielestä jo niin muodista, ettei tällaisiin aihetta käsitteleviin elokuviin jaksa enää edes kiinnittää huomiota? Iso virhe.


Arvio: 5/5


ALONE IN BERLIN, 2016 Iso-Britannia, Ranska, Saksa
Tuotanto: Uwe Schott, Stefan Arndt, Marco Pacchioni, Christian Grass, James Schamus, Paul Trijbits
Ohjaus: Vincent Perez
Käsikirjoitus: Achim von Borries, Bettine von Borries, Hans Fallada, Vincent Perez
Näyttelijät: Brendan Gleeson, Daniel Brühl, Emma Thompson, Katharina Schüttler, Louis Hoffmann, Mikael Persbrandt