Death Machine (1994)

Death Machine on jälleen yksi post-apokalyptiseen kyberpunk-tulevaisuuteen sijoittuva lähinnä muiden parempien elokuvien apinoimiseen erikoistunut tieteisjännäri, jonka tarinakin sijoittuu kaikenlaisia tosi pahoja tappokoneita tuottavan pahan korporaation toimitiloihin. Yksi katala vekotin karkaa luonnollisesti jossain vaiheessa käsistä ja aika monella kytällä on menossa viimeinen työpäivä ennen eläköitymistä. Nuorisollakin kannabis käryää kuin viimeistä päivää.

Tämän on pakko olla nimeään myöten yksi epäoriginaaleimmista leffoista, joita olen nähnyt pitkiin aikoihin. Siinä missä Mark 13 - ohjelmoitu tappamaan apinoi suunnilleen kaikkia edellisen vuosikymmenen parhaita scifi-mättöjä, niin tämä taitaa jo apinoida sitten Mark 13:ta; juoni on näissä pieniä eroja lukuun ottamatta lähestulkoon täysin sama. Itseäni ei kuitenkaan asia juuri kiinnosta niin kauan kuin elokuva itse viihdyttää ja sen tämä kyllä tekee ihan pätevästi.

Death Machinen koko sielu ja aivot on mielipuolisen roolin Tommy Wiseaulta näyttävänä pornoa, piirrettyjä ja ihmiskunnan täydellistä joukkotuhoa fanittavana hulluna tiedemiehenä heittävä Brad ”Chuck” Dourif. Sanokaa minun sanoneen, tämä mies on nero ja syntynyt tällaisia rooleja varten. Ilman Douriffin maanisen hauskaa revittelyä tämä elokuva olisi kai ihan oikeasti huono. Tiettävästi Douriffin äärimmäisen ihmisvihainen hahmo yksinään yli riittävä syy kieltää ja sensuroida tätä elokuvaa ympäri maailmaa. Ei ole vitsi.

Douriffin hahmon lisäksi tässä heitetään yllättävänkin paljon huulta ja mustaa komediaa. Heti alussa esimerkiksi esitellään joukko elokuvan hahmoja käryttelemässä maailman suurimpia kannabissätkiä ja jokainen on luonnollisesti nimetty tunnetun kauhuohjaajan mukaan. Brad Douriffin hahmo on esimerkiksi nimeltään Jack Dante, yksi korporaation miehistä on nimeltään John Carpenter, sitten on Sam Raimi ja Scott Ridley.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on pieni läppä elokuvan alkupuolella. Brad Douriffin hullu tiedemies on tehnyt kokeitaan korporaation sisällä tappamalla sen työntekijöitä ja peittämällä sitten jälkensä tekaistuilla raporteilla. Yhdessä vaiheessa elokuvan päähenkilöille sitten valkenee, ettei toimistostaan kuolleena löydetty pikkupomo menehtynytkään haihyökkäyksen seuraksena.

Huh!? You don’t say…!?

Mikäli elokuvan tappajarobotin ulkonäkö kiinnostaa, sitä voinee ulkoisesti verrata suoraan johonkin Turtlesin mousereihin. Mouserit olivat siis niitä Baxter Stockmannin kehittämiä teini-ikäisiä ninjakilpikonnia metsästäviä, kahdella jalalla käveleviä terävähampaisia leukarobotteja. Death Machine on kuin suoraan tuosta sarjasta sillä erotuksella, että dödömasiinalla on tässä myös terävillä kynsillä varustetut tappokourat. Näin halvaksi elokuvaksi efekti on yllättävänkin hyvin tehty.

Näillä tekijöillä ei selvästikään ollut rahaa paljoa käytettävissä, mutta sekin vähä on kaikesta päätellen osattu sijoittaa juuri oikeisiin kohtiin ja tulos on pienestä rupuisuudesta huolimatta ihan hyväksyttävää tasoa. Death Machine ei ole mikään suurista suurin alan klassikko tai edes järin omaperäinen elokuva, mutta on huonompiakin rymistelyjä tehty vaikka kuinka. Itse asiassa tälle melkein jo soisi jonkinlaista kulttistatustakin pelkästään Brad Dourifin nerokkaan kahelin roolisuorituksen vuoksi.

”Jesus Christ!”
”Well no, not quite. But close.”

Arvio: 2.5/5

DEATH MACHINE, 1994 Iso-Britannia
Tuotanto: Dominic Anciano
Ohjaus: Stephen Norrington
Käsikirjoitus: Stephen Norrington
Näyttelijät: Brad Dourif, Ely Pouget, John Sharian, William Hootkins