Momotaro's Divine Sea Warriors (1945)

Niin siinä sitten kävi, ettei Mitsuyo Seon Momotaro's Sea Eaglesistä tullutkaan sen enempää Aasian kuin Japaninkaan ensimmäistä täyspitkää animaatiota. Japanin keisarillinen laivasto oli kuitenkin pupusotureiden sotaretkeen siinä määrin tyytyväinen, että Seolta tilattiin sille jatko-osa, mutta tällä kertaa kokonaista elokuvaa varten mitoitetuilla resursseilla. Lopullinen elokuva valmistui niin myöhään, ettei sitä varsinaisesti kerennyt kovinkaan moni alkujaan näkemään ennen sodan loppua ja leffan joutumista kadotukseen. Mutta ensimmäinen täyspitkä japanilainen animoitu elokuva tämä kuitenkin on ja ansaitsee jo pelkästään siksi paikkansa elokuvan historiassa ja kaikkien yleissivistyksessä.

Momotaro’s Divine Sea Warriorsin tarina koostuu karkeasti kolmesta osasta. Ensimmäisessä kolmanneksessa jumalaiset pikkueläinsoturit saapuvat lomille kotisaarille, toisessa osassa assimiloidaan vallattuja alusmaita japanilaiseen kulttuuriin ja kolmannessa japanilaiset pupusoturit hyökkäävät Indonesiaan. Näistä mielenkiintoisin hetki nähdään toisen ja kolmannen osion välissä, jossa väläytetään pieni pätkä selvästi Lotte Reinigerin elokuvien innoittamaa nättiä siluettianimaatiota. Viimeinen kohtaus on oikean sodan lopputuloksen tuntien varsin katkeransuloinen.

Edellisen osan tavoin tässä ei oikeastaan ole Momotaron itsensä lisäksi tunnistettavia henkilöhahmoja, ihmeempää tarinaa tai varsinaista dialogia. Niiden sijaan suurin osa koko leffasta koostuu iloisista lauluista, joista kuuluisin taitaa edelleen olla AIUEO-laulu. Tiettävästi tuo laulu ja kohtaus itkettivät tulevaa mangamestari Osamu Tezukaa aikoinaan niin paljon, että se kopioitiinkin suoraan Kimba, the White Lioniin. Tuo kopioitu kohtaus oli vuosikymmeniä ihmisten ainut mahdollinen kosketus tähän elokuvaan.

Kun tämän katsoi joskus sen paremmin tuntematta Japanin senaikaista animaatiohistoriaa, tämän lyttäsi helposti täydeksi roskaksi. Oikeasti Momotaro’s Divine Sea Warriors oli edeltäjänsä tavoin suunnilleen parasta, mitä nousevan auringon maasta siihen aikaan tuli. Edeltäjäänsä verrattuna tämä on huomattavasti kehittyneempi esitys, paikka paikoin melkein jo vanhempien Disney-leffojen tasoa. Monista rauhallisemmista ja kauniimmista kohtauksista näkee selvästi tämän esikuvan olleen Disneyn Fantasian. Sanoin ”kaunis”, koska sellaisiakin kohtauksia tästä löytyy jonkin verran. Periaatteessahan koko elokuva kertoo ystävyydestä siinä missä sodastakin.

Ehkä isoin ongelma tässä elokuvassa on hahmojen eleiden ja ilmeiden kömpelöhkö animaatio. Moni on kommentoinut etenkin alussa epämääräisesti ja luonnottomasti irvistelevien hahmojen olevan lähinnä pelottavia. Itse inhosin aikoinaan koko elokuvaa, koska se toi leikki ja laulu -tyylillään mieleen jonkin Ti-Ti Nallen, joskin astetta sotaisamman sellaisen. Oikeasti nuo laulut eivät loppujen lopuksi ole niin kauhean huonoja ja tämä on kuitenkin suunnattu todella pienille lapsille, joten homa ei enää liiemmin häiritse. Jos jotain, niin näin iloisen meiningin yhdistäminen sumeilemattomaan militarismin ja sotimisen ylistämiseen tuntuu absurdilta ja koomiselta.

Valitettavasti Momotaron jumalaisten pupusotureiden sota ei tämän jälkeen enää jatkunut, sillä pahat valkoiset miehet tiputtivat atomipommin Hiroshimaan ja Nagasakiin ja pakottivat nipponin maan antautumaan. Sodan jälkeen kaikki Momotaron kopiot, zaibatsut ja koko kaukoidän paisunut sotateollinen kompleksi pyrittiin hävittämään lopullisesti historian hämärään. Ihme kuitenkin tapahtui ja Momotaron todennäköisesti viimeinen säilynyt kopio löydettiin shochikulaisesta varastorakennuksesta vuonna -84. Nykypäivänkin lapset pääsevät siten nauttimaan jumalaisten pupusotureiden loputtomasta leikin ja laulun sävyttämästä taistelusta ystävyyden ja keisarillisen laivaston kunnian puolesta.

Mikäli pikkueläinten sota ja lapsille suunnattu militaristinen propaganda kiinnostaa, kannattaa tarkastaa sellainen pohjoiskorealainen propagandapiirretty kuin Squirrel and Hedgehog, joka löytyy ihan Youtubestakin. Koska tuon tekijöistä tai edes julkaisuvuodesta ei ole mitään tietoa tuota ei periaatteessa voi lisätä tänne, mutta uskokaa huviksenne, että se on vähintään yhtä mahtavaa settiä kuin Momotaro.

MOMOTARO UMI NO SHINPEI, 1945 Japani
Ohjaus: Mitsuyo Seo
Käsikirjoitus: Mitsuyo Seo