Tohtori Jekyllin omituisen tapauksen tarina taitaa olla jo siinä määrin klassikko, ettei sitä varmaan erikseen tarvitse enää juurikaan esitellä. Tohtori Jekyll on hyväsydäminen tohtori, joka kehittää ihmisen hyvän ja pahan puolen erottavan rohdon, mutta tiedolla on tälläkin kertaa hintansa. Kirjan ja elokuvan tarina on tiettävästi saanut huomattavasti vaikutteita vielä tekoaikanaan suosituista doppelgänger-kauhutarinoista; asiahan on nimittäin niin, että vanha kansa pelkäsi aikoinaan kaikenlaisia kaksoisolentoja ja tarinat pahoista kaksosista olivat varsin suosittuja kauhujuttuja.
Tohtori Jekyll’in salaisuutta pidetään nykyään joissain yhteyksissä ensimmäisenä oikeana amerikkalaisena kauhuelokuvana, mutta oikeasti titteli on enemmän kuin kyseenalainen. Ennen tämän kyseisen elokuvan julkaisua oli aiheesta tehty jo ainakin kolme filmatisointia, neljäs ilmestyi samaan aikaan tämän kanssa. Oma teoriani kuuluu, että tämä taisi olla ensimmäinen todella muistettava isolla budjetilla ja niminäyttelijöillä katettu amerikkalainen kauhuelokuva ja siksi jäänyt ihmisten mieleen ensimmäisenä.
Tähtinäyttelijöistä nimekkäin ja ehkä ainut muistettavampi kasvo koko elokuvassa on luonnollisesti pääosassa kaksoisroolissa heiluva John Barrymore, joka oli elokuvan teon aikaan kovassa nosteessa, mutta jäänyt ehkä myöhemmin muiden aikansa nimekkäämpien näyttelijöiden tavoin unohduksiin. Barrymoren muodonmuutos Jekyllistä kuppaiselta puliukolta näyttäväksi Hydeksi on toteutettu simppelin toimivasti muutamalla leikkauksella ja pienellä efektillä, joka ei ehkä vedä millään muotoa vertoja myöhemmille vastaaville, mutta toimii kuitenkin.
En ole aivan varma minkä version muut täällä ovat katsoneet, mutta omassa versiossani soi taustalla mielekäs vanhanaikainen urkumusiikki, josta itse ainakin pidin erittäin paljon. Näin iäkkääseen elokuvaan sopii noin yleensäkin mielestäni poikkeuksellisen hyvin tällainen vanhahtava urkuraita, kauhuelokuvaan vielä sitten senkin edestä. Urkumusiikki on nykymaailmassa kauhean aliarvostettua. Hieno soitin, nätti ääni.
Kaikesta kehusta huolimatta Tohtori Jekyllin salaisuus ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin vaan koko elokuva tuntuu alusta loppuun pelkältä hyvin puvustetulta teatterilta, jossa toimivan jännityksen ja vahvojen muistettavien henkilöhahmojen luominen on ollut vielä hyvin hataralla pohjalla. Verrattuna samoihin aikoihin ilmestyneisiin ekspressionistisiin saksalaisiin kauhuelokuviin tämä tuntuu joka suhteessa hyvin turvalliselta ja yllätyksettömältä elämykseltä – etenkin kohtauksissa, joissa päähuomio siirtyy tohtorista turhempiin ja unohdettavampiin sivuhahmoihin. Kauhuelokuvaksi tältä olisi toivonut muutoinkin enemmän vääristyneitä lavasteita, rappiota, saastaa ja hämähäkinseittejä siistien katujen ja hyvin laitettujen pukujen sijaan. Rappio on pelottavaa, steriiliys ei.
Loppujen lopuksi Tohtori Jekyll’in salaisuus on varsin kesy ja tuiki turvallinen mykkä kauhu ajalta ennen genren todellista kukkaan puhkeamista. Ei tämä kai missään kohtaa varsinaisesti erityisen huono ole, mutta pitemmän päälle tämä lähinnä toisinaan pitkästytti keskinkertaisuudellaan. Kaikista Robert Louis Stevensonin klassikkoromaanin filmatisoinneista 30-luvulla kauhun kultakaudella tehty Tri Jekyll & Mr. Hyde taitaa edelleen olla se kaikkein paras.
Arvio: 2.5/5
DR. JEKYLL AND MR: HYDE, 1920 USATuotanto: Adolph Zukor, Jesse L. Lasky
Ohjaus: John S. Robertson
Käsikirjoitus: Thomas Russell Sullivan, Clara Beranger Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Brandon Hurst, Cecil Clovelly, Charles Lane, John Barrymore, Nita Naldi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.