Death Note (2017)

Death Note on tarina pirullisen nerokkaasta ja helppoon elämäänsä kyllästyneestä opiskelijasta nimeltä Light Yagami, joka saa käsiinsä kuolemanhengen ihmisten maailman pudottaman vihkosen, jolla pystyy tappamaan kenet tahansa, miten tahansa ja missä tahansa pelkän nimen kirjoittamalla. Alter egokseen Light kehittää rikollisille omaa jumalaista oikeuttaan jakavan mystisen Kiran ja saakin sitten kaikkien maailman poliisien lisäksi peräänsä pelkästään nimellä L tunnetun eksentrisen neron. Tarinan edetessä poliisin ja Lightin kissa ja hiiri -leikki käy aina vain monimutkaisemmaksi ja jännittävämmäksi osapuolten yrittäessä jekuttaa toinen toistaan katkeraan loppuun asti.

Ylläoleva on tietysti referoitu suoraan siitä alkuperäisestä klassikkosarjakuvasta, jonka kanssa tällä jenkkiremakella ei nimestään huolimatta ole käytännössä yhtään mitään tekemistä.

Ihan oikeasti.

Siis yhtään mitään.

Mitä te muka odotitte? Lähdeuskollista jenkkiremakea? Hah!

Amurrrikalainen Death Note kertoo emoteinistä nimeltä Light Turner. Lightilla on vähän ikävää kun koulussa kiusataan. Kerran Light saa sitten käsiinsä sen turkasen vihkosen ja alkaa tappaa rikollisia tehdäkseen vaikutuksen cheerleader-tyttöystäväänsä. Loppujen lopuksi kaksikko päätyykin muodostamaan vähän Bonnie ja Clyde -tyylisen rikollisen parivaljakon. Kaksikon tappoja tutkivan amerikkalaisen poliisin avuksi saapuu salaperäinen huppupäinen ja naamioitunut L, jolla saattaa olla ratkaisun avaimet hallussaan...

Lopun saattekin katsoa itse.

Huhhuh, kuulkaas. Mistä taas aloittaa tämänkin turkaleen perkaaminen? Aloitetaan vaikka aivan alusta. Ensimmäinen parikymmentäminuuttinen taitaa olla parasta koko Death Notessa. Hahmojen ja tarinan pohjustus on tehty ihan hyvin, audiovisuaaliselta kantilta homma tuntuu toimivan ja jos unohtaa kaikenlaiset keskeisiin hahmoihin ja näyttelijöihin liittyvät pikku fibat, on kyseessä varsin onnistunut ja toimiva aloitus. Willem Dafoen motion capturella esittämä shinigami Ryuk on toteutettu ainakin omasta mielestäni juuri niin hyvin kuin tällaisen hahmon voi ylipäänsä toteuttaa ilman, että vastanäyttelijä tuntuu koko ajan puhuvan seinälle. Willem Dafoella on muuten pahuksen makea ääni.

Amurrrrikkalaisen Death Noten väistämätön ja jyrkkä alamäki alkaa viimeistään siinä vaiheessa kun Lightin tyttöystävä astuu mukaan kuvioihin. Hahmolla itsellään ei ole käytännössä minkäänlaista persoonallisuutta ja tytteliä esittävän Margaret Qualleyn näyttelytaidot ovat luokkaa Kristen Stewart, ehkä vieläkin kehnommat. Qualleyn sooloilua vieläkin huonommaksi päästään ainoastaan kohtauksissa, joissa pääpari joutuu esittämään olevansa kiintynyt toisiinsa. Anakin Skywalkerilla ja Padmella on enemmän kemiaa ja uskottavampi suhde kuin näillä kahdella puupäällä. Melkein yhden ainoan yhteisen kohtauksen päätteeksi pari panee jo lihaa piiloon kuin vanha aviopari hopeahääpäivänä!

Puupäistä puheen ollen, Lightin tyttöystävä on ihan pahuksen tyhmä. Yhdessä kohtaa tytsy päättää esimerkiksi tapattaa Lightin perässä olevan poliisin suojellakseen sarjakuvan Lightin tyhmennettyä elokuvaversiota epäilyiltä. Tappajaksi epäiltyä seuraava poliisi tapettu… ei herätä epäilyksiä sitten ollenkaan! Miten meni niinku omasta mielestä? Paljon paremmaksi ei pistä Light itse, joka ensitöikseen alussa päättää kertoa ventovieraalle olevansa tappaja ja myöhemmin hemmo puheleekin murhista kovaan ääneen täpötäysillä koulun käytävillä. Sarjakuvan nerokkaasta Lightista on tultu kauas, omasta mielestäni liiankin kanssa. 

Ja sitten on L, poliisia tappajien metsästyksessä auttava salaperäinen nero ja äärimmäisen eksentrinen etsivä. Tätä elokuvaa katsoessa tuntui kuin L:llä olisi ollut kokonaiset kaksi käsikirjoittajaa: alussa hahmo esimerkiksi on jotakuinkin uskollinen sarjakuvan esikuvalle makeasta pitävänä ja kenkiä inhoavana introverttinä outolintuna, mutta sitten yhtäkkiä hahmo muuttuu kuin lennosta kaikista maailman poliisisarjoista tutuksi stereotyyppiseksi pakkomielteiseksi poliisiksi, jonka älyllinen ylivertaisuus katoaa mystisesti kuin se kuuluisa kamelinpieru Saharaan; lopussa hahmo on mukana jopa parissa takaa-ajossa ja toimintakohtauksesa. Itse asiassa koko elokuva muuttuu alun jälkeen kuin täydelliseksi pastissiksi kaikkien maailman poliisielokuvien kliseitä ilman minkäänlaista selkeää omaa identiteettiä.

Täysin oma lukunsa Death Notessa on elokuvan soundtrack, joka ei varsinaisesti ole huono, mutta äärimmäisen… omituinen. Jostain syystä tekijät päättivät sisällyttää tähän mahdollisimman paljon vanhoja kasarilla tehtyjä hitaita soft rock -balladeja, jotka eivät ainakaan omasta mielestäni istuneet tällaiseen ihmisten tappamisesta kertovaan poliisitrilleriin sitten ollenkaan. Kaikkein uskomattomin biisivalinta tulee aivan lopussa, kun lopputekstien päällä ja vähän jo niitä ennen alkaa taustalla soida Air Supplyn äärimmäisen imelä ja sokerinen ”Power of Love” kuin kirsikkana kakun päällä. Ihan menevä biisi, mutta täysin väärässä elokuvassa.

Täytyy sanoa, että vaikka periaatteessa vihaan ja inhoankin Death Noten jenkkiversiota vähintään yhtä paljon kuin Sitä yhtä toista aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä jenkkiremakea, en ole tästä tuhotyöstä periaatteessa kauhean vihainen. Oli tässäkin ihan omat hyvät hetkensä ja sitten oli paljon niitä huonompiakin, mutta tämän pölhöys ja käsittämättömän tyhmät kommervenkit sentään huvittivat ja saivat ainakin itseni monessa kohtaan jopa hymyilemään. Hyvä tai erityisen viihdyttävä tämä ei ole missään tapauksessa, muttei kuitenkaan pelihousujen repimisenkään arvoinen. Tylsää tätä katsoessa tulee joka tapauksessa, todella todella todella todella todella tylsää. Jenkit ei vaan osaa.


Arvio: 1.5/5

DEATH NOTE, 2017 USA
Tuotanto: Dan Lin, Masi Oka, Jason Hoffs, Roy Lee, Ted Sarandos
Ohjaus: Adam Wingard
Käsikirjoitus: Charley Parlapanides, Jeremy Slater, Takeshi Obata, Tsugumi Ohba, Vlas Parlapanides
Näyttelijät: Lakeith Stanfield, Margaret Qualley, Nat Wolff, Shea Whigham, Willem Dafoe