Fievel matkalla villiin länteen (1991)

Mikäli tarina Fievelin takaa ei ole jollekin tuttu, niin koko juttu kuuluu näin: Vuonna 1978 Don Bluth tiimeineen lähti Disneyltä perustamaan omaa animaatiostudiotaan. Uuden studion ensimmäinen elokuva oli nimeltään NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa, jonka johdosta herra nimeltä Steven Spielberg otti Don Bluthiin yhteyttä ja ehdotti useamman elokuvan kattavaa kuumaa yhteistyösopimusta. Ensimmäinen Spielbergin ja Bluthin yhteinen elokuva oli nimeltään Fievel matkalla Amerikkaan, joka kertoo Amerikkaan pakenevista juutalaishiiristä ja sen päähenkilö oli pikkuhiiri Fievel, joka elokuvan alussa eroaa perheestään, mutta löytää sen jälleen lopussa. Kaksikon toinen elokuva Maa aikojen alussa oli edellisen tapaan valtaisa menestys, mutta Don Bluth koki jäävänsä yksin Universalin studiopomojen mielivallan alle ja päätti jatkaa elokuvien tuotantoa jatkossa itsenäisesti. Jäljelle jääneestä tiimistä koottiin Spielbergin johdolla uutta animaatiostudiota, joka sai nimekseen Amblimation. Fievel matkalla villiin länteen oli aikoinaan uuden studion ensimmäinen ikioma elokuva ja se toimi samalla pilottina aiheesta tehdylle televisiosarjalle, jota näytettiin aikoinaan myös Suomessa.

Fievel matkalla villiin länteen alkaa käytännössä samoista maisemista kuin mihin ensimmäinen elokuva päättyi. Paikka on jälleen New York ja aika 1800-luvun loppupuoli. Tällä kertaa kullan ja hunajan maan kissat ovat alkaneet ahdistella kaupungin hiiriä, mistä seuraa hiirten suuri muuttoaalto maan kesyttömiin länsiosiin, eli villiin länteen. Elokuvan pahiksena häärää tällä kertaa astetta viekkaampi herrasmieskissa nimeltä Cat R. Waul (aina hauska John Cleese), jonka suurta suunnitelmaa on tässä ala spoilaamaan. Luonnollisesti edellisestä osasta tuttu Tiikeri (hyvä Dom Deluise) päätyy niin ikään villiin länteen ja kuvio on valmis. Lopussa kuullaan myös kahdeksankymppistä James Stewartia yhdessä viimeisistä rooleistaan pikkukaupungin sheriffinä.

Ensimmäinen asia, joka Fievelissä pistää heti alusta asti ikävästi silmään, on että sen tekijät ovat selvästi yrittäneet kaikin mahdollisin tavoin saada suurimman osan elokuvasta tuntumaan pelkältä ensimmäisen osan toistolta. Ainakaan ensimmäiseen kolmeen varttiin ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa mitään varsinaiseen tarinaan tai sen loppuratkaisuun liittyvää, vaan alusta asti kuullaan pätkiä ensimmäisen elokuvan lauluista ja nähdään vähän vilahduksia vanhoista hahmoista. Yhdessä vaiheessa Fievel jälleen eroaa perheestään, eikä perhe näytä enää olevan asiasta edes huolissaan. Luonnollisesti koko juttua ei myöhemmin enää edes mainita sen jälkeen kun Fievel jälleen löytää vanhempansa sopivasti viimeisen parinkymmenen minuutin kohdalla ennen varsinaisen loppujuonen alkua. Hassu juttu muuten: Tällä kertaa Fievel putoaa junasta ja päätyy perheensä luo päätepisteeseen kävelemällä junaradasta poispäin sattumanvaraiseen suuntaan sen sijaan, että seuraisi itse junarataa. Piirrettyjen logiikka on ihmeellistä.

Yksi kohtaus aivan erityisesti jaksaa itseäni huvittaa tässä loputtomasti. Olen kuullut, että joillain kavereilla on toisinaan tapana piilottaa hankalien asiakkaiden tuotteisiin jotain kirkkoveneisiin tai peniksiin viittaavaa juttua. Tästä elokuvasta peniksen löytää tarkalleen 46 minuutin kohdalla, kun Cat R. Waul ottaa laulavan Tanjan käteensä ja pienen kymmenesosasekunnin verran kuvassa on nähtävissä Tanjan suun eteen piirretty penis. Tämä on täyttä totta, tarkistin sen ihan itse. Kun kerran tuon löydätte, ette enää pysty katsomaan sitä kohtausta nauramatta. Jollain animaattorilla taisi olla vähän huono päivä.

Tämä kuva on aito.

Lauluista sanottakoon, että tässäkin elokuvassa on niitä jokunen. Kaikki roskaa, aivan kaikki. Vihaan niitä jokaista. Samoin inhoan tämän elokuvan typerää törmäilyhuumoria, jota varsinkin alun päämäärätön kolmevarttinen on tungettu väärälleen. Tiikerin rooli koko elokuvassa on toimia pelkkänä koomisena sivuhahmona; hahmo ei edes tapaa Fieveliä ennen puoltaväliä tai tee mitään järkevää ennen viimeistä kymmentä minuuttia. Koko juttu tuntuu vain tekosyyltä, jolla monen suosikkihahmo yritettiin saada ujutettua siihen televisiosarjaan mukaan. Viimeiset 10-15 minuuttia ovatkin sitten koko elokuvan parasta antia hienon alun ohella. Ei mitenkään yllättävä loppu, mutta edellisen kolmen vartin päämäärättömään säntäilyyn verrattuna hauskaa seurattavaa.

Yksi harmittava kompastuskivi tässä elokuvassa on mielestäni sen animaation heittelevä taso. Luonnollisesti mistään Don Bluthin veroisesta jäljestä ei missään vaiheessa voi puhua, mutta alun ja lopun hienon animaation ja taustojen välillä on pitkä väli, jolloin koko touhu vajoaa lähes televisiotasoiseksi halpa-animaatioksi. Jos koko elokuva olisi näyttänyt pelkästään kehnolta tai erityisen hyvältä, tämä tuskin häiritsisi ollenkaan. Teknisesti hienoin kohtaus koko elokuvassa on alussa, kun Fievel unelmoi olevansa villissä lännessä ja kamera kiertää erään hahmon ympäri täydet 360 astetta ja taustalla on vielä eri tahtiin liikkuvia hahmoja. Noin vaikean otoksen piirtämisestä on pakko nostaa hattua, ei ole ollenkaan helppoa meinaan.

Don Bluth kertoili joskus kysyttäessä miehen elokuvien synkkyydestä, että hänestä kaikkein tärkeintä elokuvassa on tunne. Se voi olla mikä tahansa tunne, mutta pääasia, että elokuva tekee jonkinlaisen vaikutuksen ja jättää jotain muistettavaa. Jos elokuva ei herätä mitään tunnetta tai muistikuvaa, se on yhtä tyhjän kanssa ja täyttä blankoa. Fievel matkalla villiin länteen on juurikin tällainen elokuva. Se ei oikeastaan herätä minkäänlaisia tunteita tai jätä minkäänlaista jälkimakua vaan se keskittyy lähinnä olemaan positiivinen ja kiva, muttei yhtään mitään muuta. Jopa ensimmäisen osan synkkyys ja sentimentaalisuus loistavat täysin poissaolollaan.

Kaikesta haukusta huolimatta länkkäri-Fievelillä on itselleni sen verran nostalgista arvoa, etten ilkeä sille kolmea tähteä vähempää antaa. Muutoinkaan en menisi tätä elokuvaa kutsumaan varsinaisesti huonoksi. Monista kehnommista puolistaan huolimatta se näyttää ja kuulostaa ajoittain todella hyvältä, se kertoo suhteellisen eheän tarinan ja sen hahmot – erityisesti pahis – ovat erittäin pidettäviä. Fievel matkalla villiin länteen tuntuu vain niin kovin hengettömältä ja värittömän keskinkertaiselta verrattuna vaikkapa siihen ensimmäiseen osaan tai mihin tahansa muuhun oman aikansa piirrettyyn. Ei huono, muttei varsinaisesti mikään erityisen hyväkään.

Amblimation teki lyhyen olemassaolonsa aikana tämän lisäksi vielä kaksi muuta pitkää piirrettyä elokuvaa ja muutama keskinkertaista televisiopiirrettyä. Studion kiinnostavasta historiasta lisää sitten joskus niiden kahden muun pitkän animaation arvostelujen yhteydessä.

Arvio: 3/5

AN AMERICAN TAIL: FIEVEL GOES WEST, 1991 USA

Tuotanto: Steven Spielberg

Ohjaus: Phil Nibbelink, Simon Wells

Käsikirjoitus: Charles Swenson, David Kirschner, Flint Dille

Näyttelijät: Amy Irving, Cathy Cavadini, Dom DeLuise, Erica Yohn, James Stewart, John Cleese, Jon Lovitz, Nehemiah Persoff, Phillip Glasser