Aaltojen kuohu (1993)

Studio Ghiblin tuntee varmasti jokainen. Sehän on se Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan ympärille rakentunut animaatiostudio, joka käytännössä eli ja kuoli keskeisten nimiensä mukana. Tai no, ei varsinaisesti kuollut, mutta eläköityi. Varsinaisia uusia Ghiblin elokuvia ei näillä näkymin tulla juurikaan enää tuottamaan. Vielä 90-luvulla animaatiostudio yritti sitkeästi korvata harmaantuvaa tekijäkaartiaan tarjoamalla jalansijaa nuoremmille lahjakkuuksille, mutta projekti toisensa jälkeen valahti kuiville kiville: Mamoru Hosoda ei innostunut Liikkuvasta linnasta vaan mies lähti Madhousen leipiin ja Sydämen kuiskauksen ohjannut Yoshifumi Kondo kuoli yllättäen työuupumukseen. Aaltojen kuohu oli näistä kokeiluista ensimmäinen; se tuotettiin alun perin halvalla suoraan televisioon ja teetettiin tarkoituksella studion nuoremmilla työntekijöillä. Elokuva jäi syystä tai toisesta Tomomi Mochizukin ainoaksi Ghiblillä.

Aaltojen kuohun päähenkilö on nuorukainen nimeltään Taku Morisaki, joka elokuvan alussa näkee kouluvuosiensa ihastuksen juna-asemalla matkalla luokkakokoukseen. Taku alkaa muistelemaan kouluvuosiaan ja ihastustaan vaihto-oppilaana kouluun saapuneeseen tyttöön, sen aiheuttamaan hämmennykseen, teinivuosien ongelmiin, kasvuun ja parhaan kaverin kanssa koettuun kolmiodraamaan. Elokuva on pitkälti kerrottu flashbackeinä.

On varmaan täysin turhaa erikseen mainita, ettei tässä elokuvassa ole minkään valtakunnan noitia, taikalohikäärmeitä tai muutakaan perinteistä fantasiakamaa, vaan kyseessä on pohjimmiltaan erittäin yksinkertainen, verkkaisesti etenevä romanttinen muutaman hahmon ympärille rakennettu teinidraama ilman sen kummempaa vauhtia tai toimintaa. Ryminän poissaolo ei sentään elokuvaa yhtään sen huonommaksi tee, päinvastoin. Aaltojen kuohu tuntuu ihastuttavan rauhalliselta ja realistiselta; se on pohjimmiltaan erittäin hyvin kirjoitettu ja uskottava teinitarina, jota on mielekästä seurata vaikkei japanilaista koulukulttuuria tuntisikaan.

Koska kyseessä on halvalla tehty televisioelokuva, ei animaation tasonkaan luonnollisesti voi olettaa olevan Hayao Miyazakin parhaiden töiden tasoa, mutta televisiotuotannoksi se on erittäin laadukasta tavaraa. Ei mitenkään erityisen sykähdyttävää, mutta se toimii. Tässä piileekin ehkä koko elokuvan perimmäisin ongelma: Käytännössä kaikki liikenevä on toteutettu kokemattomien tekijöiden voimin ja halvalla, eikä kokonaisuudessa oikeastaan mikään käsikirjoituksen tason lisäksi säväytä erityisen paljoa mihinkään suuntaan vaan kaikki mahdollinen tuntuu niin kauhean keskinkertaiselta. Aaltojen kuohu tuntuu helposti lähestyttävältä ja sujuvasti eteenpäin rullaavalta tarinalta, mutta se ei pane sukkia pyörimään jalassa tai herätä halua nähdä se uudestaan mahdollisimman pian. Se on vain keskinkertainen.

Ehkä musiikeista voisi vielä sen verran mainita, ettei tässä luonnollisesti ole mitään perinteistä sinfoniaorkesterieeppisyyttä missään vaiheessa vaan lähinnä silloin tällöin kuullaan yhden ihmisen vanhalla syntikalla soittamaa perusmelodiaa. Aluksi kämäiseltä kuulostava musiikki hämmentää, mutta pitemmän päälle siihen kyllä tottuu, minkä lisäksi melodia itsessään on erittäin mielekäs.

Aaltojen kuohu on keskinkertainen elokuva. Hyvin hyvin keskinkertainen elokuva. Se ei varsinaisesti kutkuttele huonouden rajapyykkejä millään mittapuulla, muttei kyllä herätä sen suurempia tuntemuksia positiivisellakaan sektorilla. Se on vain niin keskinkertainen ja harmaa, ettei siitä saa oikeastaan kovinkaan paljoa irti edes näin arvostelumielessä. Parempiakin on tehty.


Arvio: 3/5

UMI GA KIKOERU, 1993 Japani

Tuotanto: Toshio Suzuki, Seiji Okuda, Nozomu Takahashi

Ohjaus: Tomomi Mochizuki

Käsikirjoitus: Kaori Nakamura

Näyttelijät: Nobuo Tobita, Toshihiko Seki, Yoko Sakamoto