Synecdoche, New York (2008)

Charlie Kaufman on niitä harvoja nykypäivän elokuvantekijöitä, joiden tekemisiä tulee säännöllisesti seurattua ja jonka jokainen uusi teos on itselleni valtava tapaus. Jo Elämäni John Malkovichina joskus 90-luvulla räjäytti itseltäni sekä monelta muulta tajunnan älyttömällä mielikuvituksellaan. Sittemmin valloittavan nerokas Adaptation voitti miehelle vihdoin ansaitsemansa Oscarin ja mahtava Tahraton Mieli tuplasi miehen Oscar-saldon jo kahteen, mielestäni täysin ansaitusti. Toista yhtä älyllistä ja täysin originaalia käsikirjoittajaa ei ole tainnut montaa olla edes koko elokuvahistoriassa. Mitenkään vaatimattomiksi ei voi sanoa odotuksia Synecdoche, New Yorkinkaan suhteen, onhan elokuvaa sentään vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksikin kehaistu. Samalla se on myös käsikirjoittajagurun itsensä ensimmäinen oma ohjaustyö.

Synecdoche, New York on erittäin vaikea ja moniulotteinen elokuva, mutta tarinan ydin sellaisena kuin sen itse ymmärsin menee jotakuinkin tähän tapaan: Elokuvan päähenkilö on Caden Conrad (erinomainen Philip Seymour Hoffman), kasvavasta levottomuudesta sekä erinäisistä fyysistä vaivoista kärsivä teatteriohjaaja, jonka vaimo päättää lähteä parin nelivuotiaan tyttären kanssa Berliiniin uutta elämää aloittamaan. Myöhemmin Conradille myönnetään nerokkaille taiteilijoille suunnattua avustusta, jonka mies päättää sijoittaa uuteen teatteriprojektiinsa, suureen varastohalliin rakentamaansa elävää elämää jäljittelevään New Yorkin teatterikopioon. Ennen pitkää Conrad huomaa ohjaavansa itseään esittävää näyttelijää ohjaamassa itseään esittävää näyttelijää. Elokuvan nimen ”synecdoche” tarkoittaa sanana symbolia tai esinettä, joka tosiasiassa symboloi jotain paljon suurempaa kokonaisuutta.

Synecdoche, New York on ilman minkäänlaista epäilystä kimurantein, epäkaupallisin ja ehkä suorastaan epämukavin kaikista näkemistäni Kaufmanin elokuvista. Siinä tapahtuu hädintuskin mitään kovin ihmeellistä, se ei toisinaan tunnu käyvän mitenkään järkeen, juoni pomppii unen logiikalla paikasta ja ajasta toiseen miten sattuu ja ohjaus keskittyy miten milloinkin kaikenlaisiin hämäriin yksityiskohtiin, kuten vihreään kakkaan, tatuointeihin ja hammasharjoihin. Kun alkuhämmennyksen yli on vihdoin päässyt, tuntuu elokuva etenevän omalla kummallisella ja oikeastaan hyvinkin johdonmukaisella tavallaan. Kysymys on vain siitä, riittääkö katsojan kärsivällisyys ja käsityskyky katsomaan elokuvaa asteittaisen valaistumiseen asti. Itselleni elokuvan tyyli toi mieleen jonkun Alejandro Jodorowskyn ja Federico Fellinin mielikuvituksellisimmat elokuvat, mikä on vain hyvä asia. Kirjallisista töistä sille on selvänä vaikutteena toiminut ainakin Jorge Luis Borgesin ja Philip K. Dickin kaltaisten kokeellisempien kirjailijoiden teokset sekä Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema.

Kevyehkön viihde-elokuvan sijaan Synecdoche, New York on massiivinen, lähes ensyclopedinen kokoelma jos jonkinmoista symboliikkaa sekä läjäpäin viittauksia jos minkälaiseen filosofiaan, jungilaiseen psykologiaan, muiden kynäilijöiden teoksiin sekä aivan kaikkeen mahdolliseen. Enkä tarkoita pelkästään yhtä tai kahta lainausta siellä täällä, vaan lähes jokainen kohtaus on todellisuudessa niitä pullollaan. Tässä tapauksessa elokuvan koko ymmärtäminen vaatinee kymmeniä katsomiskertoja ennen kaiken sisältönsä aukeamista. Itse huomasin toisinaan seuraavani elokuvan tapahtumia kuulokkeet päässä sekä samaan aikaan lueskelleeni mitä muut katsojat ovat siitä saaneet irti ja mistä Synecdoche, New York oikeastaan kertoo sekä minkälaisia teemoja se pintaa syvemmältä käsittelee. Pintapuolisesti elokuva kertoo päähenkilönsä kamppailusta kuoleman, kaiken katoavaisuuden ja loputtoman muutoksen täyttämää harmaa todellisuutta vastaan hukuttautumisesta omaan taiteeseensa sekä lopulta näiden kahden rajan hämärtymisestä, sekä kaikesta muusta siltä väliltä. Yhden katsomiskerran perusteella lisäsisältöä sekä tulkittavaa tuntuisi piisaavan liki loputtomasti.

Synecdoche New York on nerokkaan epäsovinnainen elokuva nerokkaan epäsovinnaiselta mastermindilta, täyttä Kaufmania ja enemmän. Se on enigmaattinen ja äärimmäisen moniulotteinen kertomus aivan kaikesta: maailmasta, ihmisyydestä, elämästä, kärsimyksestä, kuolemasta ja kaikesta muustakin. Kuitenkaan se ei sovellu likimainkaan kaikille, vaan sen ymmärtäminen ja kärryillä pysyminen vaatii huomattavasti keskivertoa enemmän ajatuslihasten rasittamista sekä mieluiten useita katsomiskertoja. En ehkä sanoisi sitä sentään vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi, mutta voin täysin ymmärtää, miksi joku muu voisi sitä mieltä olla. Yksikään toinen elokuva ei ainakaan ole saanut allekirjoittanutta miettineeksi niin paljon vihreän ulosteen tai hammasharjojen perimmäistä symboliikkaa.

SYNECDOCHE,NEW YORK; 2008, USA

Tuotanto: Charlie Kaufman, Spike Jonze, Sidney Kimmel, Anthony Bergman

Ohjaus: Charlie Kaufman

Käsikirjoitus: Charlie Kaufman

Näyttelijät: Catherine Keener, Jennifer Jason Leigh, Michelle Williams, Philip Seymour Hoffman, Samantha Morton