La La Land (2016)

Damien Chazelle on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Miehellä on ikää vasta kolmisenkymmentä vuotta ja tätä ennen takana vain kaksi omaa ohjausta, mutta kaverista on jo nyt tullut jonkinlainen alan supertähti, jonka elokuvia odotetaan kuin torstaita intissä. Jokainen Whiplashin nähnyt todennäköisesti ymmärtää miksi. La La Landista itsestään on kohistu jo viime syksyn festivaaliensi-illasta asri, sille on jaettu roppakaupalla palkintoja ja suunnilleen kaikista arvosteluista se on saanut täysiä pisteitä. Omalla kohdallani elokuva ei varsinaisesti kuulu vuoden odotetuimpien joukkoon, mutta eihän tällaisen tohinan jälkeen tohdi jättää katsomattakaan.

Elokuvan tarina kertoo Emma Stonen mainiosti esittämästä Miasta. Mia on näyttelijäntyöstä unelmoiva baristi, jolla on vapaa-ajallaan tapana käydä koe-esiintymisissä, mutta turhaan. Mian tiet kohtaavat jazz-pianisti Sebastianin (erinomainen Ryan Gosling) kanssa. Sebastian unelmoi oman jazz-klubinsa perustamisesta ja ammattimuusikon urasta, mutta mies on juuttunut erilaisten kaupallisempien orkestereiden ja juhlissa soittavien cover-bändien rivimuusikoksi. Yleisö ja isokenkäiset eivät kuitenkaan jaa miehen intohimoa musiikkia kohtaan, vaan jazz koetaan piireissä kovin hengettömäksi ja epäkaupalliseksi, samoin on laadukkaiden elokuvien laita. Pienessä sivuroolissa nähdään jälleen aina niin veikeä J.K. Simmons jazzia inhoavana ravintolanpitäjänä.

Ennen La La Landin näkemistä mielessä siinsi ristiriitaisia ajatuksia ja ennakkoluuloja sen varsinaisesta sisällöstä ja tyylistä. Ajattelin, että se lähinnä yrittää kopioida vanhoja musikaalin klassikoita Laulavista Sadepisaroista Cherbourgin Sateenvarjoihin; lopussa ystävyys ja rakkaus musiikkiin voittaa ja kaikista unelmista tulee totta kuin satukirjassa. La La Land on tätä kaikkea vain osittain; se on saanut valtavasti vaikutteita vanhoista musikaaleista ja siinä on havaittavissa selvästi niiden henki, mutta viimeistään puolenvälin jälkeen katsojan odotuksilta vedetään reippaasti mattoa alta elokuvan paljastaessa todellista sieluaan. Väitän, että elokuvan täysin ennalta arvaamaton loppu viimeistään räjäyttää täydellisesti pankin. La La Land on pohjimmiltaan elokuva musiikin voimasta ja unelmista. Jotkin unelmat vain jäävät unelmiksi.

En suin surminkaan lähtisi kehumaan elokuvan käsikirjoitusta tai tarinaa varsinaisesti omaperäisyyden huipuksi, mutta mikä käsikirjoituksessa menetetään, se voitetaan helposti loistavassa kuvauksessa ja leikkauksessa. Ensimmäinen puolikas elokuvasta tuntui omasta mielestäni hyvinkin laahaavalta ja ainakin ennen puolenvälin käänteitä pidin sitä jopa erittäin ennalta arvattavana, mutta yllätyinkin positiivisesti. Positiivista oli niin ikään elokuvan nätti visuaalinen anti. Karamellimaisen kirjava ja satumainen La La Land on taatusti värikylläisintä näkemääni elokuvaa sitten Alejandro Jodorowskyn Elämän Tanssin.

Toden teolla elokuva nousee lentoon musiikillisissa jaksoissaan. La La Landin soundtrack on enimmäkseen suorastaan hengästyttävän hienoa vanhan liiton musikaali- ja jazz-musiikin juhlaa alusta loppuun. Erityisesti elokuvan hieno ja läpi elokuvan pienin eri variaatioin toistuva tunnussävel on yksinkertaisesti kaunista kuultavaa. Uskonkin, että tämän elokuvan soundtrackia tullaan vielä lähitulevaisuudessa luukuttamaan kuin mitä tahansa muuta alan klassikkoa. Tosin muutama inhottava kauneusvirhe siinä kyllä on. Olen tainnut jo tehdä selväksi, miten paljon inhoan tarpeettomien listapoppibiisien lätkäisemistä elokuviin. Niitä siis on tässäkin pari kappaletta. Tällä kertaa tekijöillä on vieläpä ollut huippusäveltäjät ja esiintyjät palkkalistoillaan, joten ne parikin kappaletta tuntuvat lähinnä jonkun ison musiikkituottajan pakottamalta turhalta täytteeltä. Ei tuollaista hölmöilyä voi muuten ymmärtää.

Kaikesta kehusta huolimatta jäin ilman luvattua viiden tähden elämystä; hämähäkkivaistoni ei kihelmöinyt viiden tähden edestä. Jotain elokuvasta todellakin puuttuu. La La Land on hyvin kerrottu, hyvin näytelty ja hyvin ohjattu tarina; sen musiikit ja koreografiat ovat parhaimmillaan vietävän menevää tavaraa ja se loppu on paras lajiaan pitkiin aikoihin, mutta elokuvassa ei varsinaisesti ole omaan makuuni kunnollista syvyyttä. La La Landissa ei ainakaan omaan silmääni ollut mitään metaforia, symboliikkaa, ironiaa eikä se käyttänyt lähestulkoon mitään vertauskuvia, viittauksia muihin alan teoksiin tai tosielämän tapahtumiin. Suurin osa katsojista tuskin osaa tuollaisia kaivatakaan, mutta itselleni tällainen ”salakieli” on tärkeä osa elokuvanautintoa; se pakottaa jatkuvaan tarkkaavaisuuteen ja ajatteluun. Itse arvostan nimenomaan elokuvia, joita pystyy katsomaan loputtomasti ja silti löytämään jatkuvasti uutta. La La Land tuskin yltää tähän kastiin vaikka erittäin hieno elokuva onkin.

Kannattaako La La Land käydä kuitenkin katsomassa? No, kannattaa, kannattaa. La La Land on pahuksen hyvä elokuva. Uskon, että monelle tämä tulee vielä olemaan paras uusi elokuva tänä vuonna. Samoin uskon sen vielä voittavan lukuisia Oscareja ja saavan vielä tulevaisuudessa jonkinsasteisen rakastetun klassikon statuksen. Ainakin teatterissa havaitsin monen kanssakatsojan itkevän lopussa vuolaasti, minkä itse tulkitsen onnistuneen elokuvan merkiksi. Siis olettaen, että ne eivät olleet tuskan kyyneliä.

Arvio: 3.5/5

LA LA LAND, 2016 USA

Tuotanto: Fred Berger, Gary Gilbert, Jordan Horowitz, Marc Platt

Ohjaus: Damien Chazelle

Käsikirjoitus: Damien Chazelle

Näyttelijät: Emma Stone, Finn Wittrock, J.K. Simmons, Meagen Fay, Rosemarie DeWitt, Ryan Gosling