Elle (2016)

Muistan joskus lukeneeni hauskan tarinan Paul Verhoevenista. Miehen piti joskus 90-luvun alussa ohjata ristiretkiaiheinen provokatiivinen seksin ja väkivallantäyteinen megaspektaakkeli, jonka pääosassa piti olla Arnold Schwarzenegger, mutta kun ohjaaja ei pystynyt antamaan mitään järkevää takuuta siitä, että siihen sijoitetut sata miljoonaa myös saadaan takaisin, päätti studio sijoittaa rahansa paljon turvallisempaan kohteeseen: Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saareen! Nykyään Verhoeven on jo vanha äijä. Ukon viimeisestä elokuvastakin on aikaa jo miltei kymmenisen vuotta ja budjetti enää hädin tuskin kymmenesosaa huippuvuosien vastaavista. Yleensä se myös tarkoittaa käytännössä paljon pienempiä riskejä sekä samalla laajempia taiteellisia vapauksia, mikä tekee Ellestä ainakin itselleni paljon mielenkiintoisemman tuttavuuden kuin ne sadan miljoonan hirviöt, joita Hollywoodin suuri makkaratehdas solkenaan suoltaa. Elleähän on jo vuoden parhaaksi elokuvaksikin kehuttu. Fascinating.

Elokuva alkaa sanalla sanoen reippaasti kun Michelé LeBlanc, Isabelle Huppertin esittämä älykäs ja kyyninen videopelifirman pomo raiskataan kotonaan. Kylmäkiskoisen naisen elämä ei siitä suoranaisesti muutu, vaan hän hankkii vain itselleen vähän kättä pitempää ja pippurisumutetta. Naisen äiti on nuoren gigolon kanssa heilasteleva puumanainen ja isä sarjamurhaaja, joka on jo muinoin tartuttanut tyttäreensä syvän epäluulon virkavaltaa kohtaan. Michelén lähipiiriin kuuluu lisäksi Vince, jonka vaimo saa elokuvan kuluessa mustan lapsen, mutta joka epätoivoisesti yrittää vakuuttaa itselleen olevansa lapsen isä. Periaatteessa kyseessä on perinteinen kostotarina, mutta käytännössä se on paljon enemmän.

Ellen kerronta pyörii käytännössä hienovaraisesti seksin ja väkivallan ympärillä koko pituudeltaan. Ensimmäinen rankka raiskauskohtaus käytännössä suggestoi katsojan yhdistämään seksuaalisuuden sekä seksin välittömästi rankkaan väkivaltaan. Jatkossa hienovaraisesti suggestoidaan myös romantiikka irti kaikesta idealismistaan pelkäksi lihalliseksi kanssakäymiseksi, löytyypä elokuvasta yksi kokonainen romanttinen kohtauskin, joka on rakennettu kuin kauhuelokuvasta ja joka päättyy epämääräiseen sukupuolielinten käpälöintiin. Koska koko elokuva käytännössä pyörii näiden teemojen ympärillä, on tunnelma jatkuvasti uhkaava ja paha, kuin tarinan henkilöt eläisivät jatkuvasti uhkaavassa pahan valtakunnassa, jatkuvan raiskauksen ja väkivallan uhan alaisena. Tunnelma on julma, kylmä ja kyyninen, mutta samalla toisinaan älyttömän hauska.

Paul Verhoevenin Elle on kirjattu trilleriksi ja sitä se myös on. Edellisessä Yön Eläimien arvostelussani kirjoitin pitkän pätkän jännityksen olemuksesta ja siitä miksei Yön Eläimet ole kovinkaan jännittävä elokuva. Jännitys syntyy siis katsojan sympatisoimaa hahmoa uhkaa vaara, josta katsoja tietää enemmän kuin hahmo itse. Ellessä Michelè on edellisessä arvostelussani käyttämääni esimerkkiä mukaillen tämän elokuvan kortinpelaaja ja räjähtävä pommi on yllä kuvaamani tarinan henkilöiden yllä leijuva sanaton eläimellisen seksin, raiskauksen ja väkivallan loputon uhka, jonka ohjaaja niin hienostuneesti onnistuu luomaan. Seksi on kuulkaas vaarallista, lapset.

Pidin kovasti elokuvan hahmoista ja heidän välisestään vuorovaikutuksesta. Minulla siis oli jotain minkä puolesta jännittää toisin kuin Yön Eläimissä. Isabelle Huppert ei varsinaisesti kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta hän tekee mielestäni erinomaisen roolin pääosassa. Ongelmina elokuvassa omasta puolestani koin vastaavasti sen toisinaan turhankin hitaasti eteenpäin laahaavan tarinan sekä toisinaan erittäin harmaan ja luotaantyöntävän yleisilmeen. Tämä ei välttämättä ole niin kauhean "kiva" tai viihdyttävä elokuva katsella, vaikka se melko älykäs onkin.

Paul Verhoevenin Elle on oikein hyvä elokuva, sanoisin jopa että tänä vuonna ilmestyneistä trillereistä helposti paras ja mielenkiintoisin. Vuoden parhaaksi elokuvaksi en sentään menisi sitä kuitenkaan julistamaan. En usko että tämä sopii likimainkaan kaikille; en varsinaisesti koe itsekään kuuluvani elokuvan varsinaiseen kohderyhmään, mutta osaan kyllä arvostaa taitavan ohjaajan psykologisesti hienovaraista kerrontaa. Kyllä tämä vaan hyvä elokuva on. Pulinat pois.

Arvio: 4/5

ELLE, 2016 Ranska, Belgia, Saksa

Tuotanto: Saïd Ben Saïd, Michel Merkt

Ohjaus: Paul Verhoeven

Käsikirjoitus: David Birke, Philippe Djian

Näyttelijät: Anne Consigny, Charles Berling, Christian Berkel, Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Virginie Efira