Jokin aika sitten tein pientä inventaariota katsomistani ja arvostelemistani elokuvista ja huomasin uuden vuosituhannen kauhuelokuvien tyystin puuttuneen omilta listoiltani ehkä jotain Babadookia ja Oculusta lukuun ottamatta, mikä on kyllä aika omituista, sillä olen yleensä mieltänyt itseni nimenomaan kauhuelokuvien ja jännäreiden ystäväksi. Neon Demon vaikuttaisi ainakin ulkoisilta puitteiltaan mitä täydellisimmältä teokselta paikkaamaan viimeaikaista kauhuvajetta, onhan tämä sentään tyylitajustaan tunnetun Nicolas Winding Refnin tuotantoa. Miehen aiempia elokuvia en harmikseni ole toistaiseksi nähnyt, mutta Driven olen kuullut olevan hyvä elokuva ja sen soundtrackin kunnon retrohubaa.
Juoni ei ole kovinkaan monimutkainen. Jesse (mainio Elle Fanning) on 16-vuotias malliksi mielivä nuori nainen, joka elokuvan aikana tutustuu alan ihmisiin, verkostoituu ja alkaa pikkuhiljaa nousta parempiin piireihin. Paha vain, etteivät aitous, nuoruus ja viattomuus kuulu mallimaailman hyveisiin, eivätkä vanhat mallitkaan katso nousukasta hyvällä. Sitten nähdäänkin jossain kohtaa verta ja väkivaltaa, onhan tämä sentään virallisesti kauhuelokuva.
Neon Demon näyttää ja kuulostaa upealta. Ohjaaja on selvästi suunnitellut koko elokuvan kuva kuvalta näyttämään niin viimeistellyltä ja esteettiseltä kuin mahdollista, ja sitten on tietysti ulkoisesti nätit näyttelijät. Monessa kohtauksessa huomio kohdistuu pakosti varsinaisista tapahtumista kaikkiin taustalla välkkyviin valoihin, lavastukseen ja puvustukseen sekä erilaisiin äärimmäisiin neonsävyisiin kontrasteihin, joita heitellään katsojan silmille kohtaus toisensa perään koko elokuvan keston ajan. Tunnelma elokuvassa on suorastaan transsimainen, jotain unen ja valveen välimaastossa, ja vaikutelmaa ennestään voimistaa upea elokuvan hieno äänimaailma sekä analogisyntikoiden tuottama retrohenkinen jytke.
Todellinen kuolemansuudelma elokuvalle on kuitenkin sen tarinan ja henkilöiden täydellinen hengettömyys. Ymmärtääkseni Refn on tarkoituksella yrittänyt kuvata mallimaaliman mahdollisimman hengettömänä ja pinnallisena, mutta rajansa kaikella. Neon Demonin tarinaa tai hahmoja ei mielestäni ollut kovinkaan mielekästä seurata, päinvastoin. Monessa kohtaa huomasin yksinkertaisesti lukevani kirjaa sekä tutkailevani sivusilmällä elokuvan hienoa visuaalista antia, mutten ollut pätkääkään kiinnostuneempi itse tarinasta. Kokonaiskuvani elokuvan varsinaisista tapahtumista oli lopulta aikuisten oikeasti niin huono, että päädyin jossain vaiheessa etsimään netistä jonkinlaisen juonitiivistelmän pysyäkseni edes jotenkin kärryillä elokuvan tapahtumista. En tiedä kenestäkään muusta, mutta itse en kaipaa elokuvistani ollenkaan tällaisia elämyksiä.
Neon Demon jätti itselleni kovin ristiriitaiset tuntemukset: Toisaalta elokuva on mitä parhainta audiovisuaalista karkkia, mutta varsinainen tarina polkee tyhjää sitten senkin edestä ja laskee pisteitä reippaasti. Neon Demon ei todellakaan ole elokuva minun makuuni. Täytyy kuitenkin arvostaa ohjaajan rohkeutta tehdä tällaisia valikoivampaan makuun suunnattuja epäkaupallisia niche-elokuvia. Persoonallisia ja osaavia elokuvantekijöitä ei maailmassa todellakaan koskaan ole liikaa.
Arvio: 2.5/5
Arvio: 2.5/5
THE
NEON DEMON, 2016 USA, Ranska, Tanska
Tuotanto: Nicolas
Winding Refn, Lene Børglum
Ohjaus: Nicolas
Winding Refn
Käsikirjoitus: Mary
Laws, Nicolas Winding Refn, Polly Stenham
Näyttelijät: Abbey
Lee, Bella Heathcote, Charles Baker, Christina
Hendricks, Desmond Harrington, Elle Fanning, Jamie
Clayton, Jena Malone, Karl Glusman, Keanu Reeves
Itse ajattelinkin, että elokuvasta ei ole tarkoituskaan nauttia. Elokuvaa kuulukin vähän vihata ja sitä katsoessa tylsistyä. Se on voimakas metafora tuollaisen pinnallisen malli- ja kauneusmaailman turruttavuudelle. Kun kaikki on vain sitä ulkonäköä ja visuaalisuutta, ei missään olekaan mitään sisältöä. Tavallaan tämä on hienointa taidetta, mitä löytää.
VastaaPoistaItse kirjoitin omassa analyysissani näin: "Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus."
Moro Waltsu! Arvasin, että tämä jakaa mielipiteitä. Täsmälleen noin ymmärsin elokuvan itsekin. Se on tarkoituksella äärimmäisen pinnallinen ja epämiellyttävä niin kuin sen kuvaama mallimaailmakin. Mutta jotain siinä itseä nyppii.
PoistaOtetaanpa vertailumielessä esimerkki. Auringonlaskun katu on yksi suosikkielokuvistani ja se liippaa aika läheltä tämän elokuvan aihetta. Se on äärimmäisen älykäs ja joka ainoalta kantilta viimeisen päälle elokuva, jonka jokaisella yksityiskohdalla on tarkoitus ja jossa Hollywoodin pinnallista feikkimaailmaa ammutaan oikein konekiväärillä. Suurin osa katsojista ei todennäköisesti edes ymmärrä kaikkea mitä siinä elokuvassa oikeasti tapahtuu.
Oma suosikkihahmoni Auringonlaskun kadussa on Gloria Swansonin esittämän entisen mykkäelokuvatähden hovimestari ja entinen elokuvaohjaaja, jota esittää Erich von Stroheim ja joka oli niinikään todellisuudessa entinen elokuvaohjaaja. Elokuvan mukaan nämä kaksi tekivät yhdessä useita menestyneitä elokuvia. Oikeassa elämässä Swanson ja von Stroheim vihasivat toisiaan ja tekivät vain yhden elokuva, joka sekin jäi kesken ja floppasi täydellisesti. Erich von Stroheimia oli oikeassa elämässä nero ja epäkaupallisempi ohjaaja, jonka uran ja kuuluisimman elokuvan (Ahneus) tuhosi sama kaveri joka on merkitty Auringonlaskun kadun tuottajaksi, eli Irving Thalberg. Toinen elokuvassa nähtävä elokuvaohjaaja on Cecil DeMille, joka näyttelee itseään. DeMilleä pidettiin aikoinaan täysin lahjattomana ja läpikaupallisena ohjaajana, joka kuitenkin menestyi urallaan koska oli yleisön ja Thalbergin mieleen. Nämä pienet yksityiskohdat ovat vain hyttysenpaskan verran koko elokuvan sisällöstä, mutta se on jo enemmän ja paremmin kuin useimmissa muissa elokuvissa koskaan. Siksihän Auringonlaskun katua pidetäänkin mestariteoksena.
Ja sitten on Neon Demon, joka käytännössä perustuu vain ja ainoastaan tuolle yhdelle ensimmäisestä kohtauksesta lähtien itsestäänselvälle ajatukselle, jota paukutetaan seuraavat pari tuntia katsojan päähän kuin lekalla. Koko elokuvaan ei sisälly oikeastaan yllätyksiä tai mitään muuta sisältöä kuin tämä yksi ja ainut idea, siinä se. Itse koin Neon Demonia katsoessa kuin Refn pitäisi minua täydellisenä idioottina ja sellainen lähinnä ärsyttää itseäni. Auringonlaskun katu herättää täysin päinvastaisia fiiliksiä ja uskaltaa haastaa, siksi se onkin yksi omista suosikeista.
Neon Demonin tavasta käsitellä tätä aihetta tuli lähinnä mieleen, jos tekisi elokuvan ideasta "poliitikot on apinoita". Koko jutun idea olisi siinä, että päästetään vaikka 200 apinaa vapaaksi eduskuntatalossa ja kuvataan niiden örinää ja paskanheittoa, ja sitten editoidaan siitä vaikka 15 tuntia pitkä elokuva. Ihmiset valittaa, että sen katsominen lähinnä pitkästyttää ja vituttaa. Mutta niinhän politiikka aina!