Kubo ja samuraiseikkailu (2016)

Tuntuu, että maailmasta on tullut huomattavasti tylsempi paikka sen jälkeen, kun Hayao Miyazaki muutama vuosi sitten jäi eläkkeelle, ilmeisesti tällä kertaa ihan oikeasti. Uutta laatuanimea varmasti tehdään nykyisin siinä missä ennenkin, mutta niiden uudempien laatuteosten saatavuus täälläpäin on vähän niin ja näin. Onneksi sentään vanhalla kunnon Laikalla on tänä vuonna ollut mitä tarjota pahimpaan itämaisennälkään: Kubo ja samuraiseikkailu. Elokuva ei varsinaisesti edes yritä olla realistinen Japani-elokuva eikä siinä oikeastaan ole kyse mistään anime-imitoinnista, vaan kyseessä on hyvin originaali ja tyylitelty nukke-elokuva saman studion Coralinen tapaan. En tiedä mistä johtuu, mutta tänä vuonna tuntuu tulleen normaalia enemmän nukke-elokuvia, normaalisti yksikin on valtaisa harvinaisuus. Tässä tapauksessa enempi on kai parempi.

Tarinan päähenkilö on Kubo, isätön poika, jolta yliluonnollisen paha isoisä vei toisen silmän. Pojalla on poikkeuksellinen taito taikoa musiikillaan origamit henkiin, mitä hän käyttääkin ansaitakseen rahaa itselleen ja sairaalle äidilleen. Paha isoisä sekä pahat tädit ovat kuitenkin pojan ja tämän äidin kintereillä. Eipä aikaakaan kun pojan äiti sekä kotikylä ovat historiaa ja Kubo löytää itsensä etsimässä legendaarista haarniskaa yhdessä maagisen apinan sekä suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneen samurain kanssa.

En ehkä täysin tiedä mitä tekijät ovat tarkalleen ottaen tämän elokuvan suhteen tehneet ja miten, mutta lopputulos näyttää sanalla sanoen hengästyttävän upealta, paljon elollisemmalta ja aidommalta kuin millään puhtaalla cgi-röhnällä voi ikinä täysin saada aikaan. Olen varma että toisinaan joissain kohtauksissa kaikkein vaikeimpia tehosteita on korjailtu myös tietokoneella ja parissa kohtaa käytetty green screeniä, mutta pääosa vaikuttaisi olevan perinteistä stop motionia ja puunukkeja. Joka tapauksessa visuaalinen puoli on vähintäänkin kunnossa ja hahmojen kulmikas design erittäin hurmaavaa. Harvoinpa pääsee erikseen kehumaan elokuvan lopputekstejä, mutta tällä kertaa on pakko. Ne koostuvat muutamista yksinkertaisista käsinpiirretyistä episodeista sekä erittäin mielenkiintoisesta kulissien takaisesta kuvamateriaalista. Erittäin ihailtavaa ja ammattimaista jälkeä kaikin puolin.

Elokuvan tarina itsessään ei itselleni tuonut mieleen mitään muuta animaatioelokuvaa, jos nyt ei jotain niin ikään itämaisista teemoista ideoitaan ammentavaa Kung Fu Pandaa lasketa. Disneyn elokuvista Kubo ja samuraiseikkailu erottuu ennen kaikkea rehellisellä vilpittömyydellään: Kubo ei edes yritä opettaa mitään saati sitten tuputtaa jotain disneymäistä sokeroitua maailmankuvaa, myydä oheiskrääsää tai yrittä naurattaa typerällä huumorilla. Elokuvan tekijöiden ainut tavoite tuntuu olleen vain hyvän ja sujuvasti etenevän tarinan kertominen, missä he ovat mielestäni erinomaisesti onnistuneetkin. Kubon tarina on mielestäni parasta ja kiinnostavinta animaatioelokuvan tarinaa vuosikausiin; siinä on riittävän vähän ja hyvin kirjoitettuja hahmoja, muutamia todella yllättäviä ja dramaattisempiakin käänteitä sekä erilainen roisto, josta lopussa saatava perinteitä rikkova voitto on omalla tavallaan erittäin kaunis. Kubo on lisäksi niitä sellaisia elokuvia, joissa ei lauleta eikä lopussa mikään taikavoima ihmeellisesti paranna tarinan aikana saatuja vammoja tai herätä kuolleita henkiin vaan kaikki henkilöiden sekä asioiden muutos on lopulta pysyvää. Henkilökohtaisesti pidän nimenomaan tällaisista lopuista. Satukirjaloput pysykööt jatkossakin vain satukirjoissa.

Kaikista ylistyssanoista huolimatta olen kuitenkin valmis antamaan Kubo ja samuraiseikkailulle vain neljä ja puoli tähteä. Katsoin elokuvan perinteiseen tapaan alkuperäiskielellä ja muutoin erinomaisista näyttelijöistä poiketen Kubon lapsinäyttelijä veti rooliaan parissa kohtaa vähän laiskasti. Toinen särö on vähän ennen puolta väliä tuleva pieni suvantovaihe, jossa tekijät ovat nähtävästi keskittyneet kevyeen tunnelmointiin liiankin antaumuksella ja hetken verran tarinan varsinainen fokus tuntuu hetkeksi katoavan; kohtaus pistää sen verran voimakkaasti silmään, että sen kyllä huomaa elokuvaa katsoessa. Kolmas pienoinen ongelma on koko tarinan lopullinen ratkaisu. Kubon ja elokuvan pahiksen välistä loppumittelöä rakennetaan kuin jonkinlaista eeppistä luonnonvoimien kohtaamista eikä varsinaisesta lopputaistelusta varsinaisesti draamaa tai vauhtia jääkään puuttumaan. Ongelma iskee siinä vaiheessa, kun Kubo vain yksinkertaisesti toteaa keksineensä ratkaisun ongelmaansa ja homma onkin sitten sillä selvä. Omasta mielestäni lopputaisteluun olisi voinut helposti lisätä pari minuuttia alustusta ennen tilanteen ratkeamista, tällaisenaan se tuntuu kovin hätäiseltä; ratkaisu tulee hiukan liian nopeasti ja yllättäen. Muutoin kaikki oleellinen onkin sitten kuosissa.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon Kubo ja samuraiseikkailusta. Jos elokuva ei olisi ilmestynyt samana vuonna Anomalisan kanssa, voisin todeta sen olevan helposti vuoden paras ja persoonallisin länsimainen animaatioelokuva, parempi kuin hyvä Zootropolis tai väsähtänyt Kung Fu Panda 3. Jostain kumman syystä olen kuullut sen epäonnistuneen kurjasti lippuluukuilla, mikä harmittavasti asettanee vastaavien teosten tuotannon jatkossa vaakalaudalle. Jos maailmassa on minkäänlaista oikeutta, tälle elokuvalle soisi ainakin muikeita myyntilukuja tallenteina. Kubossa olisi tulevaisuuden klassikkopotentiaalia vaikka kuinka. Kansan pitäisi se ensin vain löytää. Tehdään se!


Arvio: 4.5/5

KUBO AND THE TWO STRINGS, 2016 USA

Tuotanto: Arianne Sutner, Travis Knight

Ohjaus: Travis Knight

Käsikirjoitus: Chris Butler, Marc Haimes, Shannon Tindle

Näyttelijät: Art Parkinson, Brenda Vaccaro, Cary-Hiroyuki Tagawa, Charlize Theron, George Takei, Matthew McConaughey, Ralph Fiennes, Rooney Mara