Yön Eläimet (2016)

Verrattuna vaikkapa viimeiseen kuluneeseen vuosikymmeneen, tänä vuonna on tullut poikkeuksellisen paljon nähtyä tuoreita ensi-iltaelokuvia. Yleensä viihdyn paremmin vanhojen hyväksi havaittujen klassikoiden parissa, minkä varmasti arvostelujeni vuosi- ja arvosanajakaumastakin huomaa. Erityisen paljon pidän trillereistä. En vain osaa nimetä montaa kovin kiinnostavaa sellaista lähivuosilta, en ainakaan toistaiseksi. Kaikenlainen poikkeuksellisen hyvä ja persoonallinen onkin yleensä tapana löytää vasta jälkikäteen. Kehutun Yön Eläinten näkeminen tuntui ainakin etukäteen varsin raikkaalta vaihtelulta kaikkeen muuhun tänä vuonna katsomaani. En etukäteen tuntenut ohjaajan tai käsikirjoittajan muista töistä yhtikäs mitään, joten minulla ei käytännössä ollut tämän suhteen muuta referenssiä kuin se minkä elokuvan arvosteluista ja ihmisten kommenteista olin etukäteen saanut irti. Kuka tietää, ehkä tämä voi olla kauniin ystävyyden alku. Tai sitten ei.

Yön Eläimet on klassinen tarina tarinassa -muotoinen elokuva. Reaalimaailman tarina kertoo Amy Adamsin esittämästä taidegallerian omistajasta, joka saa Jake Gyllenhaalin esittämältä kirjailijalta teoksen, joka kertoo Gyllenhaalin esittämästä perheenisästä, jonka vaimon ja tyttären punaniskalauma kaappaa, raiskaa ja murhaa.

Aloitetaanpa positiivisista huomioista. Lukuun ottamatta joitain karkeita leikkausvirheitä, Yön Eläimet näyttää ja kuulostaa paikoin oikein hyvältä, eritoten todelliseen maailmaan sijoittuvissa kohtauksissa. Jake Gyllenhaal vetää kaikkein isoimman roolin koko elokuvassa ja mies on vieläpä erinomaisessa iskussa. Elokuvan naisilla ei oikeastaan sitten olekaan muuta virkaa kuin näyttää kauniilta ja patsastella kohtauksesta toiseen, mikä on ainakin huonoa näyttelemistä parempi. Tarina tarinassa -muoto on niin ikään omaan mieleeni, näitäkään ei nykyään enää paljoa taideta tehdä. Tähän asti kaikki on hyvin. Jotain todella perustavanlaatuista kuitenkin puuttuu.

Jännitys. Yön Eläimistä puuttuu jännitys, se ei ole jännittävä alkuunkaan. Minäpä selitän. Klassisen jännityksen määritelmän mukaan jännitys syntyy siitä, kun katsojan sympatisoimaa hahmoa kohtaan kohdistuu vakava uhka, josta katsoja tietää enemmän kuin hahmo itse. Perinteinen esimerkki jännityksestä on korttipeliesimerkki: Kaksi miestä pelaa korttia ja yhtäkkiä pommi vain räjähtää. Ei jännitystä. Jos taas katsoja tietää etukäteen, että pommi tulee räjähtämään minä hetkenä hyvänsä ja että korttia pelaavat miehet eivät sitä tiedä, on kyseessä jännitys. Otetaanpa vielä parempi esimerkki: John Carpenterin Halloween, jossa katsoja tietää, että raaka murhaaja on karannut mielisairaalasta, että Jamie Lee Curtis on yksin lasten kanssa kotona ja että hän on täysin tietämätön murhaajan läsnäolosta. Samalla katsoja tai kukaan muukaan ei tiedä minkälaiselta murhamies ilman maskia näyttää tai miltä hän oikeasti kuulostaa. Samalla yön pimetessä jokainen kuva on täynnä pimeitä uhkaavia nurkkia ja varjoja -täydellisiä piilopaikkoja! Periaatteessa elokuvan murhaaja voi lopulta olla kuka tahansa ja hyökätä koska tahansa ja milloin tahansa autuaan tietämättömän Jamie Lee Curtisin kimppuun. Jamie Lee Curtis on Halloweenin kortinpelaaja, Michael Myers elokuvan räjähtävä pommi. Tämä on jännitystä.

Kaikkein perustavanlaatuisin seikka, joka tuhoaa Yön Eläinten jännityksen jo alkuunsa, on sen rakenne. Suurin osa elokuvan varsinaisesta juonesta keskittyy kirjan tarinaan, joka on siis jo lähtökohtaisesti täyttä fiktiota ja siksi katsojalle täysin yhdentekevää. Jake Gyllenhaalin hahmon perhe vastaavasti kuolee jo aivan alussa, eikä mieheen oikeastaan kohdistukaan sitten lopun elokuvan aikana minkäänlaista todellista uhkaa, joka laukaisisi jännityksen eikä mitään, mitä katsoja tietäisi paremmin kuin hahmo itse. Yksi kikka, jolla elokuvasta olisi saanut todella jännittävän, olisi ollut paljastaa katsojalle, että Gyllenhaalin hahmoa auttava kivenkova sheriffi onkin oikeasti punaniskakoplan jäsen ja loppuelokuva olisi sitten odotettu ”pommin räjähtämistä”, mutta ei. Oikean maailman tarinassa ei sitten olekaan yhtään mitään mielenkiintoista tai jännittävää täysin tarpeetonta ”jump scarea” lukuun ottamatta, joten se siitä. Elokuva kyllä yrittää rakentaa jonkinlaista jännitysasetelmaa viittaamalla, että tarinan Gyllenhaalin väkivaltaisella kostoretkellä olisi jotain tekemistä oikean kirjailijan kanssa ja että Amy Adamsin hahmo olisi jotenkin vaarassa. Sääli vain ettei kuvio toimi ollenkaan, koska tarinaa kuvataan lukijan näkökulmasta, mikä tarkoittaa että kaikki mitä tarinan tarinassa nähdään ja kuullaan on lähtökohtaisesti lukijan mielikuvitksen luomaa eikä kirjailijan. Kirjailija iste ei välttämättä ole samaistunut väkivaltaiseen kostajahahmoon. Koko kehyskertomuksen olisi helposti voinut leikata pois ja panostaa enemmän kirjan tarinaan ja antaa Gyllenhaalin hahmolle vaikka kunnollisen persoonan ja menneisyyden, jotta olisi ollut edes jotain minkä puolesta jännittää.

Synkeähkönä draamana Yön Eläimet menettelee, mutta trillerinä se on aivan onnetonta räpistelyä, joka lähinnä todistaa tekijöidensä kyvyttömyyttä rakentaa minkäänlaista jännitykseen etäisesti liippaavaakaan. Kyseessä on kuitenkin vasta Tom Fordin toinen elokuva ja miehen ensimmäinen trilleri, joten tämä voitaneen vielä panna kokemattomuuden piikkiin. Ilman minkäänlaista epäröintiä voin todeta tämän elokuvan olleen itselleni valtaisa pettymys ja kokonaisuutena hyvin puolivillainen esitys. Jos katsotte tänä vuonna yhden trillerin, niin katsokaa Paul Verhoevenin Elle. Se on hyvä elokuva.

NOCTURNAL ANIMALS, 2016 USA

Tuotanto: Tom Ford, Robert Salemo

Ohjaus: Tom Ford

Käsikirjoitus: Tom Ford, Austin Wright

Näyttelijät: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Aaron Taylor-Johnson, Arnie Hammer