Sing (2016)

Yksi henkilökohtaisista suosikkikirjoistani koskaan on inhimillistettyjen eläinten asuttamaan keskiajan Ranskaan sijoittuva hassu Le Roman de Renart, jolla on ikääkin jo melkein tuhatkunta vuotta. Disney teki aiheesta oman versionsa vuonna 1973; tiettävästi alkuperäistarinan kyynisyyden ja synkkyyden vuoksi juttu muokattiin kesken tuotannon Robin Hoodiksi, mutta alkuperäistarinan perusasetelma pitkälti säilytettiin. Viime vuonna ilmestynyt Zootropolis oli käytännössä Robin Hoodin ja Renartin maailma päivitettynä 2000-luvulle kosmeettisin eroin ja uudella tarinalla. Omasta mielestäni Zootropolis on edelleen yksi paremmista Disneyn tuotoksista ja parasta mitä yhtiö on 2000-luvulla tuottanut; elokuvan menestyksestä päätellen joku muukin taisi olla sitä mieltä. Jonkin mystisen luonnonlain mukaan jokaista menestyksekästä konseptia seuraa aina vähintään tuhat samanlaista jäljittelijää. Tähän monituhatpäiseen joukkoon kuuluu myös Kätyreiden ja Itse Ilkimyksen tuottaneen Illuminationin Sing, joka sekin yllättäen sijoittuu furrien asuttamaan kaupunkiin.

Buster Moon on koala, joka on jo lapsesta asti halunnut päästä mukaan showbisnekseen. Paha vain, että miehen teatteri on päässyt vuosien mittaan pahasti rapistumaan ja Buster itse lähentelee henkilökohtaista konkurssia. Hakeakseen uutta nousua teatterilleen Buster päättää järjestää laulukilpailun. Oikeastaan en halua tämän enempää avata tarinan yksityiskohtia, sillä elokuvan markkinointi käytännössä kertoo jo kaiken olennaisen. Jos Singin aikoo oikeasti katsoa, kannattaa varoa elokuvan täysin spoilaavaa promootiomateriaalia ja trailereita. Sing on vajaa kaksi tuntia pitkä elokuva ja oman arvioni mukaan trailereissa ja promopätkissä nähdään melkein puoli tuntia koko elokuvasta, eli tarpeeksi pilaamaan koko juttu.

Sing on niitä elokuvia, joissa kaikki liikenevät panokset on asetettu aivan ensimmäisiin kohtauksiin. Elokuva alkaa hienosti viittauksella F.W. Murnaun Viimeisen Miehen legendaariseen hotellinaulakohtaukseen, jota seuraa heti viittaus itseensä Citizen Kaneen. Alku on niin hyvin tehty, että se nostaa odotukset lopun elokuvan suhteen todella korkealle, mutta sitten tapahtuukin jotain täysin odottamatonta. Kaikki alun näppäryys katoaa täysin ja loppu elokuva lässähtääkin täydellisesti omaan mielikuvituksettomuuteensa, kliseisyyteensä ja ennalta-arvattavuuteensa. Singin tarina on käytännössä täysin selvää kauraa jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: School of Rock ja miljoona muuta samanlaista musiikki-tuhkimotarinaa furryilla kaikilla mahdollisilla puhki kulutetuilla kliseillä. Lopussa ystävyys ja vilpitön rakkaus musiikkiin voittaa ja kaikilla on kivaa. Ai niin, on tässä pieruvitsejäkin. Eräässä hauskaksi tarkoitetussa kohtauksessa erään hahmon (lasi?)silmä irtoaa. Itse en varsinaisesti nauranut vaan koin lähinnä puistatusta.

Henkilökohtaisesti olen vilpittömän kursailematon furryfani; mielestäni antropomorfisten eläinten avulla tarinaan kuin tarinaan saa helposti huomattavasti enemmän syvyyttä kuin pelkillä ihmishahmoilla. Parasta Singissäkin on mielestäni juuri sen perinteinen furrykonsepti, joka jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen vaikka tarina täyttä ilmaa onkin. Toinen erityisen positiivinen puoli Singissä on sen toimivat keskushahmot, joista omat suosikkini ovat franksinatramainen mafiahiiri ja kitaraa soittava sympaattinen punk-siili Ash. Rehellisyyden nimissä olen aina miettinyt, miksi gangsterihiiri on näissä animaatioissa ja peleissä niin yleinen hahmo. Ehkä kyseessä on joku sanaleikki, ironiaa, jotain? Joku viisaampi varmaan tietää. Busterin itsensä koin ärsyttävän positiiviseksi ja latteaksi hahmoksi; hahmohan näyttääkin erehdyttävästi Mikki Hiireltä, jota olen aina vihannut aivan erityisen paljon. Näiden lisäksi Singissä nähdään myös muutamia muita hahmoja, joista osalle ei anneta minkäänlaista taustoitusta ja joista osa vain yksinkertaisesti häviää kesken elokuvan ilman minkäänlaista syytä. Tällaisia ovat mm. oopperaa laulava kameli ja kaikissa trailereissakin nähtävä joukko kiinalaisia pikkupandoja.

Ääninäyttelijöistä sanon sen verran, että ne ovat pääosin väritöntä keskitasoa ja välillä osin hyvinkin toimivaa, kuten Seth MacFarlanen hauska Frank Sinatra -imitaatio. Ongelmalliseksi koin, että moni näyttelijä kuulostaa mikin varressa huomattavasti ikäistään vanhemmalta, erityisen häiritseväksi se kävi teini-ikäiseksi tarkoitetun Ashin tapauksessa, jonka ääninäyttelijänä toimiva Scarlett Johanson kuulostaa melkein viisikymppiseltä. Muut näyttelijät eivät oikeastaan edes jääneet mieleen hyvässä eikä pahassa. Kaikki elokuvan satunnaisistakin laulukohtauksista ovat studiossa täydellisiksi ja muovisen sieluttomiksi korjattuja, joten mitään persoonallisia pikkuvikojakaan niistä on periaatteessa turha etsiä.

Puhutaanpa sitten Singin soundtrackista. Mikäli odotitte, että tämä elokuva sisältää minkäänlaista omaa musiikkia tai edes keskiverto Disney-musikaalin tasoista rillumareitä, joudutte karvaasti pettymään. Viime vuosina on tullut tavaksi tunkea joka elokuva täyteen massamedian aivopesemää massaa nuoleskelevaa aivotonta listapoppia, eikä Sing ole tästä poikkeus. Vihasin jo Zootropoliksen pakollista latteaa Shakiraa, mutta väitän aidosti ja ilman vilppiä, että Sing on tässä suhteessa paljon karseampi. Elokuvassa nimittäin käydään läpi suunnilleen kaikki populaarimusiikin pahimmat korvamadot ja vitsaukset Lady Gagasta ja Nicki Minajista lähtien. Jos koskaan olet kuunnellut kaupallisempaa radiota, tunnistat varmasti tämän elokuvan kaikki kappaleet niiksi samoiksi jo ammoin kulahtaneiksi kahden-yhden soinnun aivottomiksi autotuneliirumlaarumeiksi, joita voisi kuvitella kuluneisuutensa puolesta soitetun radiosta säännöllisesti vähintään Thomas Edisonin ajoista lähtien. Eikä nyt puhuta mistään parista viittauksesta siellä täällä, vaan tästä elokuvasta löytyy varmaan 50 eri laulunpätkää ja lopussa parinkymmenen minuutin edestä pelkästään sitä itseään lähes yhtenä tauottomana putkena. Aagghhh!!!!11

Jokainen lukijani varmasti tietää, miten loukkaavana koin, kun Rogue One yritti rahastaa kuolleen Peter Cushingin digitaalisesti elokuvaan liimatulla hahmolla. Noh, Sing yrittää rahastaa Leonard Cohenin ja David Bowien kuoleman jälkeisellä julkisuudella. Vai keksiikö joku muu, miksi kaiken listapoppirähmän sekaan on mahtunut myös juuri näiden artistien musiikkia? Kummankaan kalmo ei ole hädin tuskin kerennyt vielä edes kunnolla kylmenemään, kun jo lastenelokuvatkin ovat keräämässä rahoja pois. En ole koskaan ollut kummankaan kaksinen fani, mutta jotain rajaa rahastuksellakin.

Viime vuosina on tullut montakin tapausta vastaan, jolloin nerokas tai muuten vain erinomaisesti tehty elokuva ei ole saanut ansaitsemaansa tunnustusta tai menestynyt lippuluukuilla. Vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksikin kehuttu Synecdoche, New York oli teattereissa täydellinen floppi, viime vuoden parhaisiin kuuluva Anomalisa sekin epäonnistui ja jopa erinomainen Kubo ja samuraiseikkailu näyttäisi jäävän miinukselle. Sing ei ole kyllä missään mielessä kauhean hyvä elokuva, mutta se näyttäisi jo nyt tuottaneen enemmän kuin kaikki yllä mainitut teokset yhteensä. Yleisöä se ainakin jakaa varmuudella jyrkästi. Jos sattuu kuulumaan niihin, jotka pitävät yllätyksettömistä ja kliseisistä elokuvista sekä NRJ:n ja Voicen kaltaisten hengettömän muovisten radiokanavien soittolistoista tämä elokuva todennäköisesti iskee kuin tuhat volttia. Toisaalta sitten mikäli sattuu olemaan kaltaiseni mörökölli, jolle joku Nicki Minaj tuo mieleen lähinnä hevosen ulkosynnyttimet ja jolle yllä mainittujen kanavien kuuleminen saa rinnasta ryöpsähtävän alieninkin tuntumaan mielekkäältä kohtalolta, tällainen elokuva tuskin tarjoaa yhtään mitään. Suonette anteeksi, minä käyn nyt ladygagalla.

Arvio: 2/5

SING, 2016 USA

Ohjaus: Garth Jennings

Käsikirjoitus: Garth Jennings

Näyttelijät: John C. Reilly, Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Seth MacFarlane, Taron Egerton, Tori Kelly