Fehérlófia (1981)

Unkarilainen elokuva on ainakin henkilökohtaisesti varsin tuntematonta aluetta, saati sitten unkarilainen animaatio, jota olen toistaiseksi nähnyt vain kahden teoksen verran. Toinen näistä kahdesta on Suomessakin videolla julkaistu Kettupoika Vuk, toinen taas obskuuri taidetrippi nimeltä Fehérlófia. Riippumatta siitä minkälaisella taustalla lukija on varustettu, voin melkoisella varmuudella sanoa, ettei mitään vastaavaa ole koskaan tullut nähtyä, on tämä niin uniikki elokuva kerta kaikkiaan. Tekijöistä lienee melko turha paljon puhuakaan, sillä heidän nimensä tai muut elokuvansa tuskin sanovat meikäläisille yhtään mitään. Elokuvan ohjannut Marcell Jankovic on kuitenkin nimetty useammankin kerran maailman parhaimpien animaattoreiden joukkoon pelkästään jo Fehérlófian perusteella.

Fehérlófian tarina on yhdistelmä Euraasian paimentolaiskansojen vuosituhansia vanhoja legendoja ja tarinoita. Kauan ennen elokuvan tapahtumia maailmaa hallitsi oikeamielinen kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Helvetin porttien päällä kasvoi tuolloin valtava tammi, jossa oli 77 oksaa, joilla istui 77 korppia sekä 77 juurta, jolla istui 77 lohikäärmettä. Jossain vaiheessa paha kuitenkin pääsi Helvetistä valloilleen ja kolme lohikäärmettä veivät prinsessat mukanaan alamaailmaan. Myöhemmin pyhä valkoinen tamma synnytti kolme poikaa: Raudanhierojan, Maanmurentajan sekä veljistä nuorimman ja vahvimman, Puunravistaja eli Fehérlófian, joka saa poikkeukselliset voimansa hevosen imetettyä häntä 21-vuotiaaksi. Äitinsä kuoleman jälkeen veljet tekevät liiton ja lähtevät pelastamaan prinsessoja Helvetistä. Matkalla törmätään mm. menninkäiseen, jonka taikaparrasta taotaan taikamiekka sekä aarnikotkaan, joka kuljettaa Fehérlófian Helvetistä 12 nautaa, 12 viinitynnyriä sekä sankarin toista jalkaa vastaan.

Tällaisilla kansantarinoihin perustuvilla elokuvilla on jotain perustavanlaatuista viehätysvoimaa, jota useimmilta nykyaikana kirjoitetuilta yksinkertaisesti puuttuu. Tässä tapauksessa tarinan perusrakenne on varmasti universaalein mahdollinen, eli prinsessanpelastuspuuhat ja lohikäärmeet jne. Kuitenkaan Fehérlófia ei suoranaisesti tuo mieleen tai muistuta yhtään toista meikäläistä tarinaa, siitä pitävät huolen sen omalaatuiset fantasiaelementit, jotka saattavat mennä länsimaisilta katsojilta yli hilseen. Fehérlófian viehätys perustuukin nimenomaan sen tapaan hylätä kaikki yleisjärjen ja nykytieteen konventiot ja keskittyä omaan omituiseen mytologiseen kontekstiinsa, jossa kaikki eriskummallisimmatkin käänteet ovat normaaleja ja järkeenkäypiä, alkaen vaikka taivasta ja universumia kannattelevasta jättiläispuusta, jonka ravisuttaminen uhkaa eräässä vaiheessa pudottaa taivaan tarinan henkilöiden niskaan.

Jos Fehérlófia jossain loistaa aivan erityisesti niin visuaalisessa toteutuksessa sittenkin. Kaikenlaisen mielikuvituksettoman disneymäisen konservatiivisen naturalismin voi tämän elokuvan kohdalla unohtaa kertaheitolla, Fehérlófia nimittäin yhdistää näyttävällä tavalla psykedeeliä avantgardea, mystiikkaa ja etnompaa kuvastoa, vähän kuin Alejandro Jodorowskyn teoksissa konsanaan. Jokainen Fehérlófian kuva on täynnä uniikkia designia sekä voimakkaita värejä, ja siirtymät kohtauksesta toiseen ovat parhaimmillaan vähintäänkin mielenkiintoisia. Visuaalista antia on vaikea sanoin kuvata, kun sitä ei oikein pysty mihinkään vertaamaan. Sanotaan vaikka että se on ainutlaatuista silmäkarkkia alusta loppuun. Suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on pieni muutaman sekunnin pituinen siirtymä, jossa kuvataan aarnikotkaa pyörittämässä tyyliteltyä hakaristiä. Hakaristi siis symboloi tässä aurinkoa, ei natseja.

Erityisen paljon pidin elokuvan unkarilaisista ääninäyttelijöistä, jotka panivat alusta lähtien parastaan. Soundtrack muodostuu pääosin 70-lukulaisesta avaruusmusiikista ja syntikkapörinästä, josta oikeastaan itse pidän paljonkin. Vanhaa syntikkamusiikkia on harmittavan vähän ylipäänsä osattu elokuvissa hyödyntää.

Omaan makuuni Fehérlófia potkii niin vimmatusti kuin animaatio koskaan voi potkia. En ikipäivänä usko tämän olevan kaikkien makuun samalla tavoin kuin itselleni, mutta onpahan ainutlaatuinen ja piristävän erilainen elokuvaelämys. Jos valkoisen kanin seuraaminen kiinnostaa ja altaan syvä pää kutsuu, sopii ennakkoluulottoman katsojan katsastaa myös Fehérlófia.


Arvio: 5/5

FEHÉRLÓFIA, 1981 Unkari

Tuotanto: Román Kunz

Ohjaus: Marcell Jankovic

Käsikirjoitus: Laszlo Arany

Näyttelijät: Vera Pap, Mari Szemes, György Cserhalmi, Ferenc Szalma, Szabolcs Tóth, 

Prahan ylioppilas (1913)

Saksalaisen mykkäelokuvan tarina lienee varmasti kaikille vähänkään alaan vihkiytyneelle jo varsin tuttu: Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen sekasorto synnytti hurjan kiinnostuksen kauhuelokuvaa ja synkistelevää ekspressionismia kohtaan ja viimeistään Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu ja Golem kehittivät kaikki perustavanlaatuiset kauhuelokuvan kliseet ja nostivat teutonielokuvan maailmanmaineeseen. Eräs tärkeä virstanpylväs alalla on niinikäänGolemin ohjanneen Paul Wegenerin vuonna 1913 julkaista debyyttiohjaus Prahan ylioppilas, joka oli paitsi ensimmäinen täyspitkä kauhu- ja omakustanne-elokuva, myös tärkeä pelinavaus tulevaa liikehdintää ajatellen.

Elokuvan tarina kertoo köyhästä prahalaisesta opiskelijasta Balduinista (Wegener), joka rakastuu rikkaaseen aateliseen naiseen, muttei ilkeä köyhyyttään yrittää kilpailla hänen suosiostaan. Paikalle lehahtaa tummiin pukeutunut mysteerimies Scapinelli (John Gottowt), joka tarjoaa köyhälle Balduinille äärettömän summan rahaa vastineeksi mistä tahansa mitä ukko kehtaakaan vaatia itselleen köyhän opiskelijan asunnosta. Balduin suostuu, ja Scapinelli ottaa rahojen vastineeksi miehen peilikuvan itselleen. Niin Balduinista tulee rikas mies ja hänen tiensä vie aristokraattien maailmaan. Lopulta Balduinin kaksoisolento, entinen peilikuva palaa kuvioihin pahat mielessä ja tarina saa traagisen päätökseen. Elokuvan viimeinen kuva on mielestäni sen hienoin yksittäinen kohta.

Prahan ylioppilas on niin vanha elokuva, ettei siinä luonnollisesti ole käytetty mitään myöhempiä tekniikoita ja krumeluureja vaan koko teos on käytännössä purkitettua teatteria muutamilla hyvin toteutetuilla erikoistehosteilla, mikä tuntuu nykyaikana varsin puisevahkolta varsinkin näin pitkän elokuvan tapauksessa. Ensimmäinen ja viimeinen kolmannes nousevat elokuvan parhaiksi osuuksiksi, eritoten edelleen komea alun hahmojen esittely sekä hieno ja jännittävä loppu; keskinen kolmannes on tylsintä koko leffassa. Faustia, Dorian Grayn muotokuvaa ja Edgar Allan Poeta yhdistelevä kauhuromantiikkaa henkivä tarina itsessään on mielestäni Prahan ylioppilaassa ylivoimaisesti parasta, vaikka sivuhahmot erityisesti jäävätkin hyvin pinnallisiksi ehkä Scapinellia lukuun ottamatta.

Hienoa tarinaansa lukuun ottamatta Prahan ylioppilas on nykymakuun melkoisen vanhentunut elokuva, joka ehkä oman aikansa mittapuulla kuitenkin on keskivertoa parempaa jälkeä. Debyytiksi se antaa jo selvästi vihiä Wegenerin tarinankertojan lahjoista. Jo seuraavana vuonna mies ohjasi Golem-trilogiansa ensimmäisen osan, joka ei valitettavasti ole meidän päiviimme säilynyt ainakaan täydessä mitassaan. Prahan ylioppilas on harvoja elokuvia, joista pitäisi mielestäni saada kunnon remake myös nykyaikana. Sääli näin hyvän tarinan on antaa hautautua historian hämäriin.

Arvio: 3.5/5

DER STUDENT VON PRAG, 1913 Saksa

Tuotanto: Paul Wegener

Ohjaus: Paul Wegener, Stellan Rye

Käsikirjoitus: Alfred de Musset, Edgar Allan Poe, Hanns Heinz Ewers

Näyttelijät: Paul Wegener, Grete Berger, John Gottowt, Lothar Körner, Lyda Salmonova 

Viimeinen mies (1924)

Vuonna 1906 eräs saksalainen työtön suutari hankki itselleen upseerin univormun ja käväisi hakemassa itselleen Köpenickin kaupungin, nykyisen Berliinin kaupunginosan kassan. Tapaus herätti aikoinaan paljon hilpeyttä ja sitä pidettiin saksalaisten mielettömän esivaltauskollisuuden sekä univormujen palvonnan ilmentymänä. Viimeinen mies perustuu löyhästi tähän ”Köpenickin kapteenin” tapaukseen. Sen on käsikirjoittanut Tohtori Caligarin kabinetista tuttu Carl Mayersekä ohjannut Nosferatusta nostetta uralleen saanut F.W. Murnau siirryttyään maan johtavan tuotantoyhtiön leipiin. Oman aikansa ehdottoman dream teamin täydentää vielä kuvauksesta vastannut Karl Freund, joka myöhemmin ohjasi mm. Boris Karloffin tähdittämän kauhuklassikko Muumion.

Viimeinen mies kertoo tarinan loistohotellin iäkkäästä ovimiehestä, joka pannaan korkean ikänsä vuoksi sivuun tehtävistään. Ennen komeaa univormua käyttänyt mies oli oman yhteisönsä sankari ja ylpeydenaihe, mutta ilman univormuaan hän joutuisi häpeään ja tyhjän päälle. Ukko päättää varastaa puvun ja teeskennellä menevänsä päivisin entiseen työpaikkaansa säilyttääkseen kasvonsa. Lopulta ukko kuitenkin jää kiinni ja joutuu naurun sekä julman pilkan kohteeksi. Synkkään tarinaan on lisätty huumorimielessä onnellinen loppu.

Ensimmäinen ja tärkein huomio elokuvassa on sen vallankumouksellinen ja ennakkoluuloton kameratyöskentely. Jo ensimmäisessä kohtauksessa kamera laskeutuu kuin katsojan silminä alas hotellin hissiä ja liikkuu sulavasti hotellin sisällä paikasta toiseen. Se on vasta alkua, nimittäin koko elokuva on yhtä välitekstiä lukuunottamatta kerrottu pelkästään erilaisten kuvallisten kikkojen avulla linssejä, kuvakulmia, leikkauksia sekä liikkuvaa kameraa hyödyntäen, mikä oli jo omana aikanaan erittäin radikaalia, mutta toimivaa. Elokuvan kaupunkilavastus on sekin uskomattoman hienoa jälkeä ja siitä tuntuukin löytyvän loputtomasti pieniä yksityiskohtia jokaisella katselukerralla. Tarina itsessään on sopivan yksinkertainen ja helposti seurattavissa ilman tekstiäkin, eikä vähiten erinomaisen ohjaajansa sekä kuvaajansa ansiosta. Emil Jannings tekee traagisena vanhuksena elämänsä roolin. Viimeisen miehen myötä hänestä tulikin muiden elokuvan keskeisten tekijöiden kera kansainvälinen tähti ja ovet Hollywoodiin olivat hänelle kerralla auki.

Viimeinen mies oli jo ilmestyessään valtaisa kansainvälinen arvostelu- ja yleisömenestys, eikä sen saama arvostus tunnu vuosien varrella hiipuvan yhtään, päinvastoin. Nykyisin sitä pidetään yhtenä mykän kauden tärkeimmistä teoksista ja se kuuluisi mielestäni jokaisen elokuvia tosissaan katselevan yleissivistykseen jo pelkästään ensiluokkaisen toteutuksensa sekä aikaansa huomattavasti edellä olleen kameratyöskentelynsä vuoksi siinä missä Chaplinin tunnetuimmat teoksetkin.

Arvio: 5/5

DER LETZTE MANN, 1924 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: F.W. Murnau

Käsikirjoitus: Carl Meyer

Näyttelijät: Emil Jannings, Olaf Storm, Hemann Vallentin, Emmy Wyda

Metropolis (1927)

Fritz Langin Metropolis ei ole vain elokuva, vaan käsite. Se oli aikoinaan yksi ensimmäisistä täyspitkistä tieteiselokuvista, aikakautensa kallein elokuva sekä yksi vaikutusvaltaisimmista alan teoksista koskaan, muutoinkin kuin elokuva-alalla. Se kummittelee kaikkialla ympärillämme ja törmäämme siihen lähes kaikkialla, niin vaikutusvaltainen se on. Tavallaan onkin ironista, ettei itse teos saanut ilmestyessään kovinkaan mairittelevaa vastaanottoa ja sen ohjaajakin on pitänyt teostaan hupsuna sekä epätyydyttävänä tekeleenä. Ilmestyessään megakallis elokuva floppasikin lippuluukuilla ja ajoi tuotantoyhtiönsä konkurssiin. 

Lopullisesti Metropolis katosi kansainvälisillä markkinoilla, josta siitä oli liikkeellä loputon määrä eripituisia ja eri levittäjien leikkelemiä versioita. Vuosien varrella on ollut useampiakin yrityksiä restauroida elokuva alkuperäiseen asuunsa, mutta puuttuvan materiaalin vuoksi työ on ollut varsin puutteellista. Vuonna 2008 löydettiin Buenos Airesista lähes täydellinen kopio, jonka avulla pystyttiin Metropolis viimein entisöimään lähes alkuperäiseen asuunsa. Arvosteluni perustuu juurikin tähän uusimpaan ja tarkimpaan saatavilla olevaan versioon.

Elokuvan tarina on klassista dystooppista scifiä. Eletään vuotta 2030 Metropoliksen kaupungissa, joka on jakautunut äärimmäisen rikkaisiin valtaapitäviin sekä äärimmäisen köyhiin orjamaisiin työläisiin. Tarinan alussa kaupunkia johtavan Joh Fredersenin (Alfred Abel) poika Freder (Gustav Fröhlich) rakastuu pyhimysmäiseen työläisten sankariin Mariaan (Brigitte Helm). Yksi asia johtaa toiseen ja lopulta Freder alkaa sympatisoida köyhää proletaaria, mistä pojan isä ei luonnollisesti pidä vaan palkkaa hullun tiedemiehen Rottwangin (Rudolf Klein-Rogge) kidnappaamaan Marian ja asettamaan Marian tilalle robotin, joka tuhoaa hänen maineensa pyhimyksenä sekä Frederin rakastajana. Eräissä jenkkiversioissa viittaukset luokkasotaan on poistettu ja paljastetaankin että kurjat työläiset ovat oikeasti robotteja!

Metropoliksen suhteen ei budjetissa tosiaankaan ole säästelty ja sen kyllä huomaa. Mahtipontiset lavastukset, upeat kaupunkikuvat sekä yleinen megalomaanisuus loistaa elokuvan joka huokosesta etenkin jälkimmäisen puolikkaan aikana. Kubismia, ekspressionismia sekä art decoa sekoittava design on ilo silmälle ja sitä on syystäkin matkittu elokuvan ilmestymisen jälkeen yhden jos toisenkin tekijän taholta. Jopa elokuvan erikoistehosteet ovat täysin ajattomia ja poikkeuksellisen hienoa katseltavaa edelleen. Visuaalisesti Metropolis on todennäköisesti parhaita tai jopa paras koskaan tehty elokuva. Vähän höpsöksi ja lapselliseksi moitittu tarina ei oikeastaan omalla kohdallani niinkään häirinnyt, ehkäpä ainoastaan kristilliset viittaukset tuntuivat ajoittain varsin päälle liimatuilta.

Henkilökohtaisesti ongelmallisimmaksi puoleksi elokuvassa koin sen liiankin megalomaanisen ja täyteenahdetun toteutuksen etenkin jälkimmäisen puolikkaan aikana. Fritz Langin aikaisempien pitempien eeposten aikana toiminta oli jaettu pitkin elokuvaa sopiviksi annoksiksi, mutta Metropoliksessa tykitetään lopussa täysillä ja tauotta melkein kolmen vartin, tunninkin edestä, mikä on mielestäni aivan liikaa. Liika tauoton vauhti ja toiminta aiheutti ainakin itselleni ähkyn ja söi lopun tehoa huomattavasti. Toinen pieni ongelma mielestäni on Frererin hahmo, joka periaatteessa yhdessä ainoassa kohtauksessa rakastuu tuosta vain Marian kanssa ja muuttuu silmänräpäyksessä hemmotellusta aristokraatista työläisten ystäväksi. Gustav Frölich on lisäksi mielestäni lisäksi rooliinsa ehkä hieman yli-ikäinen ja epäuskottava. Muutoin en moitittavaa elokuvasta oikeastaan keksi.

Kokonaisuutena Metropolis on kuitenkin erittäin vahva elokuva, vaikkei täydellinen olekaan. Mielestäni sen maine perustuukin ehkä enemmän sen legendaariseen pioneeristatukseen, vaikuttavaan ulkoasuun, faktaan että se oli yksi Hitlerin suosikkielokuvista sekä tosiasiaan, ettei sitä ole ollut mahdollista nähdä alkuperäisenä versiona lähes sataan vuoteen kuin sen varsinaiseen timanttisuuteen. En itse olisi valmis kutsumaan sitä varsinaisesti maailman tai edes ohjaajansa parhaaksi elokuvaksi, mutta kyllä tämä yleissivistyksen vuoksi on jokaisen joskus koettava vaikkei aihe varsinaisesti kiinnostaisikaan.



Arvio: 4/5

METROPOLIS, 1927 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou

Näytteljät: Rudolf Klein-Rogge, Alfred Abel, Gustav Frölich, Birgitte Helm

Nosferatu (1922)

Henkilökohtaisesti Nosferatu on enemmän kuin lähes mikä tahansa muu elokuva, enemmänkin myytti tai legenda, johon aikoinaan muistettiin kaikissa alan julkaisuissa jatkuvasti viittailla ja näyttää viekoittelevia kuvia, mutta jota minulla ei henkilökohtaisesti ollut ennen uutta vuosituhatta mahdollista koskaan nähdä kunnollisten videojulkaisujen puuttumisen vuoksi. Nykyisin olen sen nähnyt kaksikin kertaa, toisen kammottavilla digitaalimusiikeilla ja toisen asiallisemmalla raidalla. Elokuva itsessään oli ilmestyessään ohjaajansa F.W. Murnaun eräänlainen läpimurtoteos ja kaikkien aikojen tärkeimmistä kauhuelokuvista sekä ensimmäinen Dracula-filmatisointi, joka vieläpä kuvattiin ajan hengen mukaisesti enempiä lupia kyselemättä.

Tarinahan on taatusti kaikille tuttu. Jonathan Hutter (Gustav van Wangenheim) matkustaa Transilvaniaan tapaamaan salaperäistä kreivi Orlokia (Max Schreck) asunnonvälitysmielessä. Alusta lähtien tuhon merkit ovat ilmassa, kun miehen matkalla tapaamat paikalliset kavahtavat kreivin nimeä ja varoittavat Hutteria menemästä ”aaveiden maahan”. Salaperäinen kreivi on luonnollisesti vampyyri ja verenimijä, joka päättää tehdä Hutterin kotikaupungista uuden asuinsijansa. Alkaa kilpajuoksu siitä, kumpi ehtii pahaa-aavistamattomaan kaupunkiin ensin, ruttoa ja kuolemaa kylvävä vampyyri Orlok vaiko lähenevästä tuhosta varoittava Hutter.

Varmaan sanomattakin selvää, että elokuvan ikonisin hahmo on vampyyrikreivi itse. Raskaasti maskeeratun Max Schreckin esittämä siankorvainen, rotanhampainen ja luiseva kreivi Orlok on äärimmäisen kaukana myöhemmistä gigolomaisista Dracula-tulkinnoista; todella vastenmielinen ja uhkaava ilmestys, jonka veroista harvoin on kauhuelokuvissa nähty. Kaikenlainen väkivalta ja vähäisinkin erotiikka loistaa elokuvasta täydellisesti poissaolollaan, samoin kaikki nykykauhun temput ja kliseet. Nosferatu ei edes ole pelottava tai puistattava nykymielessä vaan ennen kaikkea karmiva ja ahdistava, painajaismaisen painostava, selkäpiitä pitkin ihon alle pikkuhiljaa hiipivä ja tunnelmallisen hiljainen. Aikansa saksalaisille elokuville poikkeuksellisesti Nosferatua ei ole kuvattu mielikuvituksellisissa lavasteissa vaan oikeassa elävässä ympäristössä, mikä antaa teokselle poikkeuksellista uskottavuutta ja syvyyttä. Uhkaavien varjojen käyttö kerronnassa on erityisen hyvin toteutettu.

Hahmoista toinen suosikkini on klassinen Renfield, joka tässä teoksessa tunnetaan myös nimellä Knock (Alexander Granach). Hahmo on vampyyrikreivin laskuun työskentelevä klassinen kikattava hyönteisiä ja rottia syövä hullu ja takkutukkainen kääpiö. Pienenä harmina vampyyrinmetsästäjä van Helsingistä on tässä versiossa tehty vain vähäinen sivuhahmo ja pääpaino on enemmän Hutterissa ja tämän vaimossa, joista en kummastakaan oikeastaan pidä ollenkaan. Hutteria esittävän Gustav von Wangenheimin näyttely on varsinkin elokuvan alussa todella yliampuvaa ja häiritsevää.

Nykyaikana Dracula lienee kaikista maailman romaaneista eniten filmatuimpia sadoilla ja tuhansilla erilaisilla versioilla. En aio enkä varmaan tulekaan katsomaan niitä kaikkia koskaan, mutta voin jo lähes varmasti sanoa tämän version olevan niistä todennäköisesti kaikkein parhain. Bela Lugosin tähdittämään näkemykseen verrattuna Nosferatu ei ole läheskään yhtä pökkelä ja pölyttynyt, Hammerin erinomainen jännittävämpi versio taas ei saavuta samanlaista synkän karmivaa tunnelmaa kuin Nosferatu ja Francis Ford Coppolan versiota en henkilökohtaisesti pidä edes Bela Lugosin vastaavan veroisena. Nosferatu onkin jäänyt vampyyrielokuvien keskuudessa suureksi yksinäiseksi, jota ei oikeastaan ole edes yritetty suoraan matkia. Nosferatun itsensä pohjalta tosin on tehty kaksikin erinomaista teosta: Werner Herzogin ohjaama sekä Klaus Kinskin tähdittämä hieno ja vähän erilainen uusversio 70-luvulta sekä 2000-luvulla ensi-iltansa saanut Shadow of the Vampire, joka kertoo fiktiivisen ja persoonallisen tarinan alkuperäisen Nosferatun tekemisestä.



Arvio: 4.5/5

NOSFERATU, EINE SYMPHONIE DES GRAUENS, 1922 Saksa

Tuotanto: Enrico Dieckmann, Albin Grau

Ohjaus: F.W. Murnau

Käsikirjoitus: Henrik Galeen Bram Stokerin romaanin pohjalta.

Näyttelijät: Gustav von Wangenheim, Max Schreck, Henrik Galeen, Alexander Granach

Niebelungen laulu (1924)

Vaikka kuinka yritän, en pysty keksimään kovin montaa elokuvaa, joka pystyisi jakamaan mielipiteitä yhtä paljon kuin Fritz Langin Niebelungen laulu. Kyseessähän on yksi ohjaajansa, saksalaisen elokuvan ja ylipäänsä eeposten klassikko sekä fantasiaelokuvien isoisä. Samalla se on kuitenkin ihan oikeasti tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä vaativa viisituntinen megaspektaakkeli sekä hyvin kansallishenkinen nuoruutta ja kuuliaisuutta palvova mammutti, jota kovimmat natsit tekijöidensä harmiksi ihailivat kyynelet silmissä ja imivät siitä inspiraatiota omiin visioihinsa Hitleriä ja Goebbelsiä myöden. Toisaalta useat natsijohtajat pitivät myös piirretyistä. Fritz Langilla itsellään ei ollut mitään tekemistä tulevien pahisten kanssa, sillä hänellä itsellään oli juutalaista taustaa ja mies pakenikin myöhemmin Yhdysvaltoihin natsien noustua valtaan.

Niebelungen laulu perustuu samannimiseen Saksan viralliseen kansalliseepokseen. Elokuva jakautuu kahteen osaan ja lukuisiin pienempiin jaksoihin, joista ensimmäinen puolikas kertoo myyttisessä muinaisessa Germaniassa seikkailevasta Siegfriedistä (Paul Richter), joka tarinan alussa surmaa lohikäärmeen ja kylpee sen veressä tullakseen kuolemattomaksi. Siegfried ei kuitenkaan huomaa, että selässään oleva lehti jättää häneen heikon kohdan, mikä koituu lopulta hänen turmiokseen. Epäonnekseen Siegfried tulee sekaantuneeksi kuningas Guntherin (Theodor Loos) kosintaretkelle, mikä lopulta johtaa hänen kuolemaansa. Toisessa osassa raivostunut Kriemhild (Margarete Schön), Siegfriedin leski päättää naida hunni Attilan, joissain käännöksissä myös Etzelin (Rudolf Klein-Rogge) ja palata kostamaan miehensä surman.

Visuaalisesti Niebelungen laulu on häkellyttävään hienoa katsottavaa. Etenkin elokuvan ensimmäinen, taianomaisempi ja fantasiahenkisempi puolikas on käsinmaalattuine massiivisine lavastuksineen sekä pikkutarkkoine puvustuksineen uskomatonta silmäkarkkia, jonka veroista harvoin jos koskaan on tullut missään nähtyä. Jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen viimeistään on selvää, että Niebelungen laulu painii aivan omassa sarjassaan, kaukana kaikista oman aikansa teoksista. Jopa ensimmäisen puolikkaan viehättävän kotikutoiset erikoistehosteet ovat kestäneet erinomaisesti aikaa erinomaisesti, vaikkeivat enää pitkään aikaa ole leikkaavaa terää edustaneetkaan. Jälkimmäisessä puolikkaassa nähdään paljon vähemmän fantasiaa ja vinkeitä erikoistehosteita. Peikkomaisten hunnien kohdalla puvustus ja maskeeraus viimeistään pääsevät oikeuksiinsa. Lopussa nähtävä Attilan linna tiettävästi rakennettiin ja poltettiin maan tasalle ihan oikeasti.

Viisituntiseksi megaelokuvaksi Niebelungen laulun katsominen sujui omalla kohdallani yllättävänkin kivuttomasti. Kyseessä ei millään tapaa ole pelkästään ole pelkän visuaalisen tykityksen ympärille rakennettu elokuva niin kuin voisi helposti luulla, vaan koko teos on mielestäni kauttaaltaan parasta saksalaista laatua ja viimeisen päälle tehty käsikirjoituksesta tarkkaan ja harkittuun ohjaukseen sekä läpikotaisin mallikelpoiseen näyttelijätyöhön. Fritz Langin elokuvista esimerkiksi Metropolikseen verrattuna Niebelungen laulu on mielestäni paremmin rytmitetty rauhallisempien sekä toiminnallisempien kohtausten kesken, eikä suora toiminta aiheuta tämän teoksen kohdalla vastaavaa toimintaähkyä kuin Metropoliksentapauksessa itselläni aina käy. Vielä kun ainakin oman versioni musiikki on Richard Wagnerin Niebelungein sormuksesta voimakkaasti vaikutteita saanut raita, kuva on viimeisen päälle tarkka ja kansaneeppoksen henki on vahvasti läsnä, en keksi elokuvasta oikeastaan kummempaa moitittavaa.

Uskotteko jos sanon että tämä elokuva on tehty sen kuuluisan hyperinflaation aikana? Totta se on. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä Niebelungen laulu tuntuu niin mahtipontiselta ettei sillä näytä olleen budjettirajoitteita ollenkaan. Ehkä tuotantoyhtiöllä oli ulkomaalaista valuuttaa, jolla hyperinflaation oloissa koko juttu saatiin purkitettua pilkkahintaan? Mene ja tiedä. Kyseessä on joka tapauksessa ainakin omasta mielestäni ainutlaatuinen ja parhaimmillaan hengästyttävän voimauttava elokuvaelämys vailla vertaa.


Arvio: 5/5

DIE NIBELUNGEN: SIEGFRIED & KRIEMHILDS RACHE, 1924 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Fritz Lang

Näyttelijät: Paul Richter, Rudolf Kleine-Rogge, Margarete Schön, Theodor Loos

Väsynyt kuolema (1921)

Fritz Langia pidetään nykypäivänä yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja parhaimmista elokuvaohjaajista koskaan; elokuvan suurmiehenä, jolta ovat tulleet mm. sellaiset alan merkkiteokset kuin Tohtori Mabuse, Metropolis, M ja Gangsterikuningas. Väsynyt kuolema oli aikoinaan miehen ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt teoksensa ja läpimurtoelokuvansa. Se on kuvattu Tohtori Caligarin kabinetin tavoin synkeissä sodanjälkeisissä maailmanlopun ja kuoleman tunnelmissa, mikä lienee vaikuttanut sen keskeiseen kuolemateemaan. Elokuva on synkästä teemastaan huolimatta ensisijaisesti aikuisten fantasiasatu ja se perustuukin tiettävästi ohjaajansa kuumehoureeseen.

Väsynyt kuolema kertoo ihmisen hahmon ottaneesta kuolemasta (Bernhard Goetzke), joka saapuu elokuvan alussa pieneen saksalaiseen kylään hakemaan nuorta miestä (Walter Janssen) mukaansa. Nuoren miehen rakastajatar (Lil Dagover) ei kuitenkaan ole valmis päästämään kihlattuaan menemään, vaan rukoilee kuolemalta mahdollisuutta muuttaa kohtaloa ja saada pitää rakkaansa elävien kirjoissa. Surumielinen kuolema heltyy naiselle ja antaa tälle kolme mahdollisuutta ansaita rakkaansa takaisin. Väsynyt kuolema onkin pitkälti antologiaelokuva, joka jakautuu päätarinan lisäksi kolmeksi pieneksi fantasiatarinaksi.

Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt tällaisista episodielokuvista siitäkin huolimatta että yksittäiset tarinat pääsääntöisesti kärsivät irrallisuudesta, liian lyhyestä kestosta ja yleisestä pinnallisuudesta. Käytännössä tästäkään elokuvasta ei oikeastaan jää hahmoina mieleen kuin kuolema sekä itse pääpari, joka toistaa rakastavaisten roolinsa jokaisessa tarinassa uudelleen ja uudelleen. Sikäli kyseessä on pieni harmi, koska kuitenkin elokuva on melko sentimentaalinen ja vaatisi enemmän syvyyttä toimiakseen kunnolla.

Tarinat itsessään ovat lähes identtisiä nuoren parin rakkauden ja kuoleman ympärille rakennettuja fantasiasatuja, jotka on sijoitettu eri puolille maailmaa Persiasta Kiinaan. Erityisesti mielikuvituksellisissa tarinoissa esiin nousevat poikkeuksellisella tavalla niiden hienot ja yllättävänkin hyvin aikaa kestäneet erikoistehosteet, erityisesti Kiinaan sijoittuvan tarinan luovat ja idearikkaat visiot, jotka aikoinaan hämmästyttivät ja innoittivat aikalaiskatsojia lennokkuudellaan. Näyttelijöistä erityisesti kuolemaa esittävä Bernhard Goetzke on roolissaan vähäeleisen tyylikäs ja vakuuttava.

Väsynyt kuolema on elokuvana kaukana täydellisestä, mutta jostain syystä se on kuitenkin ollut aina kovasti omaan mieleeni. Jotain sen synkässä mutta samalla kauniissa kokonaisuudessa on aina vedonnut itseeni, siitäkin huolimatta etteivät lyhyet tarinat tai niiden hahmot varsinaisesti syvyyttä huoukaan. Jokin siinä tunnelmassa, rakkauden ja kuoleman teemassa sekä fantasiahenkisessä, sujuvasti kerrotussa tarinassa ja erityisesti sen yksinkertaisessa mutta hienossa lopussa jaksaa viehättää katselu toisensa perään.



Arvio: 5/5

DER MÜDE TOD, 1921 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou

Näyttelijät: Bernhard Goetzke, Lil Dagover, Walter Jansen

Tri Mabuse - ihmispeto (1922)

Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää miten paljon Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan kaaoksen ja epätoivon keskellä syntynyt elokuvataide onkaan antanut maailmalle kliseitä ja inspiroivia esikuvia. Miettikääpä vaikka jotain Golemia, joka on suunnilleen kaikkien hirviöelokuvien ja erityisesti Universalin Frankensteinin isoisä, tai Tohtori Caligarin kabinettia, jonka näyttelijöistä pelkästään Conrad Veidtistä on tullut ainakin The Crown, Saksikäsi-Edwardin ja miljoonan muun goottihahmon esikuva. Aivan oma lukunsa tässä suhteessa on Fritz Lang, jonka lähes jokainen mykkäelokuva Tohtori Mabusesta eteenpäin on luonut yhä uusia ja loputtomasti omaa elämäänsä eläviä kliseitä toistensa perään.

Tohtori Mabuse itsessään on kaikkien rikoselokuvien ja trillereiden perusteos, lähes viisituntinen mykkä mammuttielokuva, joka sisältää kaiken oleellisen lähes yliluonnollisesta rikollisesta nerosta, synkästä aikalais- ja kaupunkikuvauksesta vaaralliseen naiseen. Elokuva perustuu Norbert Jacquesin romaaniin ja se oli aikoinaan alkuperäisteoksen tavoin erittäin menestyksekäs ympäri maailmaa.

Elokuvan tarina sijoittuu sodanjälkeiseen saksalaiseen hysterian ja kaaoksen riivaamaan nimeämättömään kaupunkiin, joka yleensä on ollut tapana mieltää Berliiniksi. Salaperäinen rikollinen nero pitää kaupunkia kauhun vallassa ja siinä sivussa putsaa parempaan talteen kaiken vähänkään arvokkaan. Mystinen, ulkomuotoaan jatkuvasti muuttava lähes yliluonnollinen ja pysäyttämätön nero tuntuu olevan kaikkialla ja manipuloivan ihmisiä täysin mielensä mukaan. Kukaan katsojaa lukuunottamatta ei tiedä hänen todellista henkilöllisyyttään tai kasvojaan. Salaperäistä rikollista neroa jahtaa tarinan varsinaiseksi sankariksi nouseva yleinen syyttäjä Norbert von Wenk (Bernhard Goetzke), jolle elokuvan edetessä salaperäinen mysteeri alkaa paljastua palanen kerrallaan ja joutuupa mies siinä sivussa useammankin murhayrityksen kohteeksi.

Tohtori Mabuse - ihmispeto on ensiluokkainen rikosjännäri, joka tekee kaiken perustavanlaatuisen täysin oikein. Ensinnäkin tarinan varsinainen jännitys syntyy, kun katsojalle paljastuu jo tarinan alussa roiston henkilöllisyys sekä tieto etteivät tarinan hahmot ole siitä perillä. Tämä yksinkertainen perusasetelma kantaa teosta koko viiden tunnin keston ajan. Voimakaskasvoisen Rudolf Klein-Roggen upeasti tulkitsema tohtori Mabuse itsessään on kaikkien superpahisten isoisä ja itsessään loistava nihilistinen pahuuden ilmentymä. Keskeisissä rooleissä näyttelevät tekevät niinikään erinomaista työtä, eikä omana aikanaan tyypilliseen turhaan teatraalisuuteen oikeastaan sorruta missään vaiheessa.

Vielä erityismaininta on annettava elokuvan mahtavasta kaupunkilavastuksesta, jota ei todellakaan uskoisi studiokulissiksi. Tiettävästi leffassa on huomattavasti painotettu myös tarkkaa aikalaiskuvausta, erityisesti elokuvan ensimmäisessä puolikkaassa. Ohjauksen suhteen teoksessa näytetään paljon tapahtumia hahmojen silmin näytettynä, oleellisiin yksityiskohtiin keskittyen, mikä omasta mielestäni teki kerronasta erityisen tehokkaan ja auttoi välttämään eeppisen pitkän leffan monotonisuutta. Yllättäen viisi tuntia menivät tämän elokuvan parissa yllättävänkin sujuvasti ja kivuttomasti, kelloon en katsonut monestikaan. Verrattuna muutamaan muuhun yhtä pitkään teokseen Mabusessa ei oikeastaan ole niinkään paljoa varsinaista juonta vaan pääpaino on ehkäpä enemmän hahmoissa ja miljöön tarkassa sekä syvemmässä kuvauksessa kuin tapahtumien loputtomassa vyöryttämisessä. Varsinaista filleriä ei elokuvassa tunnu olevan.

Tohtori Mabuse - ihmispeto on rikoselokuvan kovia klassikoita ja yksi genren parhaista teoksista koskaan. En oikeastaan keksi siitä paljoakaan moitittavaa; se tekee yksinkertaisesti kaiken tarpeellisen viimeisen päälle oikein. Mielestäni se on yksi Fritz Langin kolmesta parhaasta teoksesta Nibelungein laulun kanssa ja yksi parhaista mykistä elokuvasta yleensä. Jos viisi tuntia leffaa yhteen putkeen tuntuu mahdottamalta, kannattaa tämä ehkä katsoa pätkissä niin kuin se lienee alunperin näytetty. Mieluummin tätä viisi tuntia katsoo kuin puolikastakaan aivottomia nykyrymistelyjä.

Arvio: 5/5

DOKTOR MABUSE, DER SPIELER, 1922 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou, Norbert Jacques

Näyttelijät: Rudolf Klein-Rogge, Bernhard Goetzke, Alfred Abel, Gertrude Welkcker

Golem: miten hän tuli maailmaan (1920)

Paul Wegenerin klassisen Golemin katsominen tuo kovasti mieleeni ajat, jolloin tapasin katsoa televisiosta kaikki mahdolliset kauhu- ja tieteiselokuvat kun niitä vain sattui tulemaan. Golemia en varsinaisesti nähnyt kuin vasta hiljattain eikä se suoranaisesti kuulu nuoruuteeni Mustan laguunin hirviön, Frankensteinin ja King Kongin tavoin muutoin kuin olemalla niiden ja monen muun genren teoksen huomattava esikuva. Muutoin elokuva tunnetaan Tohtori Caligarin kabinetin ja Nosferatun ohella saksalaisen ekspressionistisen elokuvan sekä koko kauhugenren tärkeänä tienraivaajana.

Golemin legendan ohjauksesta sekä pääosasta vastannut Paul Wegener kuuli aikoinaan kuvatessaan klassista Prahan ylioppilastaan, niin ikään kauhun perusteosta. Kyseessä on klassinen kertomus juutalaisesta rabbista, joka rakentaa savesta elävän yliluonnollisen Golemin kansansa suojelijaksi. Perinteiseen hirviöelokuvien tapaan tarinan hirviö karkaa luojaltaan kylväen tuhoa ja kauhua ympärilleen. Wegener oli tiettävästi niin mieltynyt Golemin legendaan, että filmasi sen peräti kolmasti. Tämä osa on trilogian viimeinen ja kronologiassa ensimmäinen.

Visuaalisesti Wegener on onnistunut siirtämään Golemin tarinan valkokankaalle poikkeuksellisen näyttävästi. Tuohon aikaan saksalainen elokuva oli juuri noussut maailmankartalle ja tämänkin teoksen kohdalla panostus näkyy. Erityisesti ajan ekspressionistista henkeä huokuva keskiaikainen lavastus on huikean hienoa katseltavaa alusta loppuun. Visuaalisesti hienoimpia kohtauksia elokuvassa ovat erityisesti manaus- sekä henkiinherättämiskohtaus; käsin tehdyt erikoistehosteet huokuvat pienestä puisevuudestaan huolimatta ajatonta elämää enemmän kuin muoviset tietokonetehosteet koskaan.

Näytteleminen on elokuvassa oman aikansa mittapuulla varsin hyvää, joskin melko teatraalista. Luonnollisesti parasta jälkeä edustaa pääosaa esittävä Paul Wegener Golemina. Tarina itsessään ei varsinaisesti ole kovinkaan monimutkainen, mutta eipähän sitä ole vaikea seurata. Mitään kaksisia kauhunväristyksiä tämä tuskin enää nykykatsojissa pystyy enää herättämään sen enempää kuin muutkaan aikansa kauhuelokuvat.

Golem on ehdottomasti hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva vaikkei omasta mielestäni yllä Nosferatun tai Caligarin tasolle millään, vaikka yrittääkin niitä haastaa tosissaan ja omaakin hyvin toteutettuja jaksoja, erittäin hienon ulkoasun sekä toimivan, kiinnostavaa juutalaismystiikaa huokuvan juonen. Jostain kumman syystä Golem ei ole koskaan noussut varsinaisesti suurten ja itsestäänselvien kauhuklassikoiden joukkoon, vaikka onkin toiminut suunnilleen kaikille myöhemmille teoksille enemmän tai vähemmän tärkeänä inspiraation lähteenä. Omasta puolestani soisin sen kuuluvan jokaisen klassisen kauhun ystävän pakolliseen oppimäärään.

Arvio: 4/5

DIE GOLEM, WIE ER IN DIE WELT KAM, 1920 Saksa

Tuotanto:

Ohjaus: Carl Boese, Paul Wegener

Käsikirjoitus: Paul Wegener, Henrik Galeen, Gustav Meyrink

Näyttelijät: Paul Wegener, Ernst Deutsch, Hans Stürm, Lyda Salmonova

Tri Caligarin kabinetti (1920)

Ensimmäinen maailmansota. Miljoonia kuolleita. Henkisesti ja fyysisesti raunioitunut kaaoksen sekä epätoivon riivaama maanosa vailla valoisaa tulevaisuutta. Näissä olosuhteissa alkoi kasvaa ja kukoistaa synkän tummanpuhuva ekspressionismi, jonka elokuvalliseksi alkuräjähdykseksi syntyi vuonna 1920 kahden sodan kauhut kokeneen pasifistin, Carl Meyerin sekä Hans Janowitzin kirjoittama kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti; teos, joka kerralla ja suoralta kädeltä loi pohjan koko vuosikymmenen saksalaiselle elokuvalle sekä esitteli kokonaisen uuden, myöhemmin Amerikassakin menestyneen tekijäkaartin maailman elokuvayleisölle sekä omalla tavallaan loi tai teki ainakin tunnetuksi koko kauhuelokuvan lajityypin. Kyseessä on joka suhteessa perusteosten perusteos.

Tohtori Caligarin kabinetti sijoittuu Saksan ja Hollannin rajalla sijaitsevaan Hollstenwallin kaupunkiin, jonne saapuu tivoli, jonka eräänä nähtävyytenä on hypnotisoijana toimivan tohtori Caligarin (Werner Krauss) tahdoton orja Cesar (Conrad Veidt, Casablanca), joka kertoo ihmisille heidän tulevaisuutensa. Ennustavan unissakävelijän luo ilmestyvät myös ystävykset Francis (Friedrich Feher) ja Alan (Hans Heinrich von Twardowski), joista toinen kuolee elokuvan aikana. Luonnollisesti Caligarilla sekä hänen unissakävelijällään on tavalla tai toisella näppinsä pelissä. Varsinaista tarinaa en halua spoilata tämän enempää, mutta se on joka tapauksessa alan klassikko legendaarista loppuratkaisua myöden.

Ensimmäinen asia, joka tämän elokuvan kohdalla todennäköisesti pistää silmään lienee sen käsin maalattu, vääristynyt ja teräviä kulmia vilisevä poikkeuksellisen tyylitelty studiolavastus, jonka kaltaista ei oikeastaan ole koskaan täysin tehty, vaikka se onkin antanut valtavasti vaikutteita myöhemmille elokuvantekijöille ympäri maailmaa Universalin kauhuelokuvista ja film noirista lähtien. Nimenomaan tärähtänyt visuaalinen puoli antaa elokuvalle sen omituisen fantasiahenkisen ja painajaismaisen pohjavireen, versiosta riippuen myös välitekstit ovat vääristyneet sekä musiikki parhaimmillaan kryptistä surinaa. Perinjuurin vääristynyttä kauhutunnelmaa lisää entisestään näyttelijöiden transsimainen elehtiminen, erikoinen puvustus sekä liioitellun kalpeahko meikkaus, joka lienee enemmän kuin vähän antanut vaikutteita myöhemmille goottihenkisemmile teoksille.

Tohtori Caligarin kabinetti lienee tyylillisesti elokuvantekoon eniten vaikuttaneista leffoista koskaan, siitäkin huolimatta ettei koko elokuvassakäytännössä nähdä mitään kameratemppuja tai ihmeellisiä leikkauksia. Niiden sijasta luvassa onkin reilun tunnin edestä pelkkiä staattisia otoksia, lineaarista kerrontaa ja yksinkertaisia leikkauksia kohtauksista toiseen. Koko elokuvan suurin vahvuus on sen omituinen tunnelma. Tiettävästi Caligarin kabinetti sisältää yhden ensimmäisistä puukotuskohtauksista sekä tunnetummista elokuvan lopputwisteistä koskaan. Alkuperäistarinassa ei tiettävästi lopun yllättävää käännettä ollut, vaan se oli elokuvan tuottaneen Erich Pommerin keksimä ja se lisättiin kirjoittajien protestoinnista huolimatta, ehkä onneksikin. Yllättävä shokkiloppu nimenomaan on yksi leffan hienoista hetkistä, vaikka alkuperäistä sanomaa vähän erilaiseksi muovaakin.

Kuten sanottua, Tohtori Caligarin kabinetti on elokuvataiteen peruskivijalkaa, yksi suurista alan teoksista ja pala yleissivistystä kaikilla mahdollisilla mittareilla. Käytännössä kaikki leffan sisältö edustaa jonkinlaista myöhemmin vakiintunutta peruskauraa, jota on toistettu erilaisin variaatioin loputtomasti meidän päiviimme saakka kuitenkaan mitään täysin samanlaista elämystä koskaan saavuttamatta ja tämän elokuvan tuoreutta syömättä. Kyllähän Caligarin kabinetti jo pelkästään merkittävyydestään ansaitsisi täydet viisi tähteä, mutta onhan kyseessä muutenkin uniikki, ajan hammasta hämmästyttävän hyvin kestänyt mestarillinen teos. Ei vähempää.


Arvio: 5/5

DAS KABINETT DES DOKTOR CALIGARI, 1920 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Robert Wiene

Käsikirjoitus: Carl Mayer, Hans Janowitz

Näyttelijät: Conrad Veidt, Werner Krauss, Lil Dagover, Friedrich Feder, Hans Heinrich von Twardowski

Maa järisee (1948)

Luchino Viscontin vuonna 1943 julkaistu debyyttielokuva Riivaajat ei ollut ilmestyessään kaksinen yleisö- tai arvostelumenestys ja koko teos pyrittiinkin valtion toimesta tuhoamaan viimeistä kopioita myöden. Koko tapahtuma oli tuhota ohjaajansa uran ennen kuin se oli edes kerinnyt kunnolla edes alkaa ja mies päätti jatkaa sitä seuraavat vuodet teatterin parissa. Vuoden 1948 lähestyessä Italian kommunistinen puolue kuitenkin tilasi Viscontilta tulevia vaaleja ajatellen sopivaa dokumenttielokuvaa Sisilian köyhistä kalastajista. Yksi asia johti toiseen ja lopulta kokonaisen neorealistisen elokuvan syntyyn aiheesta. Perinteiseen aikansa italialaiseen tyyliin Maa järisee on kuvattu amatöörivoimin aidossa ympäristössä enemmän tai vähemmän improvisoiden, toisinaan jopa dokumentaarisella otteella.

Tarina sijoittuu sisilialaiseen kalastajakylään Aci Trezzaan ja se kuvaa tukkukauppiaiden hyväkseen käyttämää kylän köyhien ihmisten kalastuselinkeinoa. Varsinainen päähenkilö elokuvassa on nuorukainen nimeltä ’Ntoni (Antonio Arcidiacono), joka keksii pyristellä irti porvareiden ikeestä ostamalla oman kalastusveneensä ja hoitamalla kaiken alusta lähtien perheineen itse. Kumoukselliset ajatukset eivät kuitenkaan ota tuulta alleen, vaan vähä kerrallaan ’Ntonion bisnekset alkavat karahtaa kiville ja paluu porvarien lypsettäväksi alkaa käydä yhä vääjäämättömämmäksi.

Maa järisee on kursailemattoman rehellistä vasemmistohenkistä elokuvaa alusta loppuun eikä se yritäkään miellyttää kaikkia. Tällainen lupia kyselemätön röyhkeä asenne on parhaimmillaan suorastaan viehättävää seurattavaa vaikka ehkä joltakulta leffan onnistuukin pilaamaan. Itse en niinkään pannut pahakseni lievästi värittynyttä tarinaa, päinvastoin. On oikeasti erittäin hienoa että taideteoksella on aidosti jotain sanottavaa, olipa sanoma mitä tahansa. Tyylillisesti itse elokuva on ohjaajansa selkeää varhaistuotantoa ilman pikkutarkkoja sommitelmia ja muita hienostuneita krumeluureja. Leffassa kuullaan ylenpalttisen musiikin sijaan pitkälti paikallisen luonnon sekä asutun ympäristön ääniä ja henkilöiden suusta luonnollisesti autenttista Sisilian murretta.

Kuvallisesti pätkä on mielestäni komeimmillaan kuvatessaan kalastajien merenkäyntiä, mitäänTiikerikissan tai Roccon ja hänen veljiensä kaltaista menoa on kuitenkin turha odottaa. Kaikenlaisten hienouksien sijaan luvassa on erittäin tarkka ja realistinen kuvaus köyhien ihmisten elämästä aitoon neorealistiseen tyyliin. Jos teos jotain olisi kaivannut, niin ehkä syvempiä henkilöhahmoja pikkutarkan yhteisökuvauksen rinnalle. Tällaisenaan henkilöhahmoihin ei ehkä parhaalla tavalla pääse sisälle, jotta heidän kohtaloistaan todella välittäisi.

Maa järisee on kaiken kaikkiaan ehdottomasti hyvä elokuva, mutta jää ehkä henkilökuvauksen suhteen karvan verran mestariteoksesta. Henkilökohtaisesti leffan selkeä aatteellisuus ei häirinnyt ollenkaan, mutta väittäisin että vannoutuneimmat kapitalistit ja sortajaporvarit saavat siitä melkoisesti päänsärkyä. Tiettävästi ohjaaja suunnitteli tästä alunperin ensimmäistä osaa kokonaiseen neorealistiseen trilogiaan, mutta kaksi muuta osaa päätettiin perua ja valmiit suunnitelmat hyödynnettiin lopulta elokuvassa Rocco ja hänen veljensä.

Arvio: 4.5/5

LA TERRA TREMA, 1948 Italia

Tuottaja: Luchino Visconti

Ohjaus: Luchino Visconti

Käsikirjoitus: Antonio Pietrangeli, Giovanni Verga, Luchino Visconti

Näyttelijät: Agnese Giammona, Alfio Fichera,Alfio Valastro, Amilcare Pettinelli, Angelo Morabito,Antonino Micale, Antonino Valastro, Antonio Arcidiacono, Antonio Pietrangeli, Carmela Fichera,Concettina Mirabella, Francesco Valastro, Giovanni Greco, Giovanni Maiorana, Giuseppe Arcidiacono