Huomasin juuri arvostelleeni kuin varkain kaksi kolmesta Abel Gancen mykän ajan klassikkoelokuvasta, joten minkäänlaista kelvollista tekosyytä tämän kolmannen suuren arvostelematta jättämiseen ei ainakaan itselleni enää taida mieleen juolahtaa. Megalomaanisen gallialaisen mestarin muiden suurtöiden tapaan tälläkin on alunperin ollut mittaa lähemmäs kymmenen tuntia ja osittain kadonneena ja tuhoutuneenakin viisi, joten en taida tähän hätään joutaa enää tätä uusiksi katsella vaan tyydyn arvostelemaan tämän lähinnä reilun vuoden takaisen edellisen katselukerran perusteella.
La Roue eli ”Pyörä” on oikea ylistyslaulu melodraamalle ja käsistä karanneelle ranskalaiselle suuruudenhulluudelle. Tarinan päähenkilö on vanhan ratapihan läheisyydessä poikansa kanssa asustava Sisif, joka adoptoi elokuvan alussa suuressa junaonnettomuudessa orpoutuneen tyttölapsen. Koska kyseessä on ranskalainen elokuva, sekä isä että poika rakastuvat myöhemmin ottolapsena kasvaneeseen nuoreen naiseen ja siitäkös sikiääkin ongelma poikineen. Kaikista suurin on rakkaus ja sitä rataa.
Olen joskus lukenut vaatimattomuuden ja koruttomuuden olevan enemmän pohjoisen luterilaisten suosima piirre siinä missä katolisissa maissa hommat vedetään mahdollisisimman isosti ja överiksi. En tiedä miten oikeassa tuo edellinen on, mutta La Roue tuntuisi massiivisuudessaan jonkinlaiselta osuvalta elokuvalliselta vastineelta etelän mahtaville katedraaleille. Minä syytän! tapaan tässä ei käytännössä ole lavastettu yhtään mitään vaan kaikki mahdollinen massiivisista ratapihoista ja jättimäisistä junista lähtien on aitoa kamaa. Viimeiset pari tuntia mennään vielä Alppien henkeäsalpaavien eeppisten vuonojen, railojen ja lumisten huippujen maisemissa ja kannellaan ristiä olalla kuin Jeesus konsanaan.
Aivan oma huikea lukunsa elokuvan luovassa hulluudessa on Gancen perinteinen tapa kikkailla kaikenlaisten leikkausten ja kuvaus- ja valaisutekniikoiden kanssa niin että heikompaa hirvittää. Oma suosikkini kikkakohtauksista on kohtaus, jossa Sisif on kuljettamassa ottolastaan uuden sulhasen luo ja junamatkan verran nähdään oikein roppakaupalla gancemaisia nopeita sekunnin murto-osan kestäviä ihmeleikkauksia ja muuta kikkaa. Tiettävästi tämän kohtauksen leikkauskokeilut toimivat inspiraationa Sergei Eisensteinille ja muille neukkuohjaajille.
Harmittavampi puoli kaikessa tämän elokuvan näyttävässä kikkailussa on, että se varastaa helposti kaiken huomion tarinasta ja hahmoista, muttei ole tarpeeksi överiksi vedettyä, jotta se riittäisi yksinään kannattelemaan tuntikausia kestävää elokuvanjärkälettä. Loppua kohden alkaa kohtauksien välistä tuntikausien edestä puuttuva materiaalikin selvästi paistaa läpi etenkin tarinan häijysti nauravalla pahalla roiston (kyllä, tässä on sellainenkin!) osalta, jolla ei meidän päiviimme selvinneessä vajaassa versiossa ole käytännössä minkäänlaista historiaa tai erityistä motiivia.
La Roue on massiivinen, suuri ja raskas elokuva, eikä tarinan itsensä loputtomalta tuntuva simppelin lineaarinen rakenne tee katsomisesta varsinaisesti yhtään sen kevyempää. Verrattuna esimerkiksi samoissa mitoissa liikkuvaan Erich von Stroheimin Ahneuteen tai vaikka Abel Gancen itsensä kuusituntiseen Napoleoniin tämän tarina tuntui puksuttavan tasaisen tylsällä tahdilla eteenpäin pysähtymättä hetkeksikään paikalleen esittelemään tarkemmin tarinan hahmoja tai maailmaa ja hengittämään. Melkein viisi tuntia pitkän elokuvan katseleminen alkaa kahdesta edellisestä poiketen tuntumaan nopeastin melkoiselta urheilusuoritukselta. Suositeltavin tapa katsoa tällainen elokuva taitaakin olla lähinnä pienissä pätkissä ja useammalle päivälle jaettuna.
La Roue oli ilmestyessään taatusti vallankumouksellinen ja ainakin kahdeksan ja kymmenen tunnin välillä liikkuvan alkuperäiskestonsa perusteella myös megalomaanisin siihenastisista elokuvista, mutta harmittavasti täydellistä originaalia ei enää meidän aikanamme ole sellaisenaan olemassa. Ei tämä viisituntinenkaan osissa katsottuna mitenkään huono ole, mutta puuttuva materiaali latistaa elokuvan jälkimmäistä puolikasta siinä määrin, että tältä on pakosti yksi tähti pakko nipistää. Jos ei muuta, niin kyllä tämä nyt pitää katsoa ihan jo elokuvahistoriallisistakin syistä. Hulluja nuo gallialaiset.
Arvio: 4.5/5
Arvio: 4.5/5
LA ROUE, 1923 Ranska
Tuotanto: Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: Gabriel de Gravone, Georges Térof, Gil Clary, Ivy Close, Max Maxudian, Pierre Magnier, Séverin-Mars
Tuotanto: Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: Gabriel de Gravone, Georges Térof, Gil Clary, Ivy Close, Max Maxudian, Pierre Magnier, Séverin-Mars
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.