Ihmemaa Oz (1925)

Kyllähän minäkin tiedän sen kuuluisan Ihmemaa Ozin, jota lapsena niin paljon katseltiin: sehän on se iki-ihanan Judy Garlandin tähdittämä L. Frank Baumin kirjasarjaan perustuva hauska ja värikäs Hollywood-musikaali vuodelta 1939. Jos koskaan olet sattunut katsomaan kyseistä elokuvaa joltain sen lukuisista fyysisistä julkaisuista, olet todennäköisesti tehnyt tuttavuutta myös tämän kylkiäisenä tulevan historian roskakoriin jo ammoisina aikoina lentäneen vähemmän hauskan mustavalkoisen mykkäversion kanssa, jolla nimeään lukuun ottamatta ei ole juurikaan tekemistä alkuperäisteoksen tai vuosikymmentä myöhemmin tehdyn klassisen musikaalin kanssa.

Ihmemaa Ozin tosielämän päähenkilö on nimeltään Larry Semon. Larry Semon oli yksi aikansa suosituimmista koomikoista. Larry Semon myös haikaili muiden aikansa nimekkäiden hupiveikkojen tavoin yksittäisiä lyhäreitä kunnianhimoisemmista projekteista, jotka huumorin auteur-suurmestari tietenkin itse järjestelisi alusta loppuun oman mielensä mukaan. Toisin kuin esimerkiksi Buster Keatonin tai Charles Chaplinin kohdalla, lyhytelokuvilla elantonsa ansainneella Semonilla ei ollut minkäänlaisia eväitä tällaisiin kokeiluihin, mistään erityisistä tarinankertojan lahjoista tai edes nykysilmään toimivasta huumorista puhumattakaan.

Miksi siis pauhaan tällaista soopaa menemättä suoraan asiaan? Tietenkin siksi, että Ihmemaa Ozissa kiteytyvät kaikki edellä mainitut ongelmat sellaisella magnitudilla, että katsomiskokemus vertautuu suoraan maalin kuivumisen, puhelinluettelon lukemisen ja juurihoidossa istumisen kaltaisiin suosittuihin viihdemaailman ilmiöihin. Jos alkuperäisteos kertoi Kansasin kotitilaltaan ihmeelliseen fantasiamaailmaan suureen seikkailuun heittäytyvästä tyttölapsesta, keskittyy Semonin näkemys sähläämään armottoman lapsellista slapstickiään Kansasissa melkein kaksi kolmasosaa koko leffasta. Mielenkiintoisena twistinä Dorothyn seurue koostuukin tällä kertaa leijonaksi, variksenpelätiksi ja rautamieheksi naamioituneista maatilan työntekijöistä ja Dorothy itse on Semonin vaimon kömpelösti tulkitsema aikuinen nainen; tarinan pääpaino on tietysti variksenpelättinä irvistelevässä Semonissa itsessään, ei Dorothyssä.

Mitkään sanat eivät tässä maailmassa riitä täysin kuvailemaan Semonin filmatisoinnin katsomisen tuottamaa masokistista euforiaa. Toisaalta ne eivät riitä myöskään kuvaamaan sen täydellistä kaoottisuutta, sielua jäytävää pitkäveteisyyttä ja epäonnistumista kokopitkänä Hollywood-komediana. Pelkästään tarinankerronnallisessa mielessä punaisen langan pää- ja sivujuonteet tuntuvat sinkoilevan lähes täysin hallitsemattomasti ajasta ja paikasta toiseen, toisiaan seuraavat kohtaukset eivät välttämättä sisällä minkäänlaista johdonmukaista logiikkaa – jopa valaistuksen kanssa on hutiloitu niin perusteellisesti, että suuresta osasta kohtauksia ei saa yleisen pimeyden vuoksi selvää. Kun valaistus taas on kunnossa, kiinnittää huomionsa välittömästi kömpelön lavastuksen, lähes surrealistisin tavoin hutiloidun puvustuksen ja luokattoman näyttelijätyön kaltaisiin yksityiskohtiin.

Riikinkukkoasu.

Ihmemaa Oz muistuttaa itseäni aina syystä, miksi en tyypillisesti tykkää jutustella mykkäelokuvista tavallisten ihmisten kanssa. Jos vähänkään viitsii katsoa internetin leffapalstojen käyttäjien mielipiteitä nyt käsillä olevasta katastrofista, huomaa kansan yleensä vähättelevän mykkäleffojen keskimääräistä laatua väittämällä tällaisten räiskäleiden olevan ”oman aikansa mittapuulla” tosi hyviä, vaikka todellisuudessa vuoden 1925 Ihmemaa Oz oli jo ilmestyessään jättimäinen floppi, joka ajoi kokonaisen elokuvastudion konkurssiin ja tuhosi Larry Semonin uran lopullisesti. Toisin kuin sitä myöhemmin tehtyä musikaalia, tätä mykkää näkemystä ei muistetakaan muusta kuin sen legendaarisesta syöpäisyydestä.


Arvio: 0.5/5


THE WIZARD OF OZ, 1925 USA
Ohjaus: Larry Semon
Käsikirjoitus: Frank Joslyn Baum, Larry Semon, Leon Lee, L. Frank Baum
Näyttelijät: Charles Murray, Dorothy Dwan, Oliver Hardy