Noita (1922)

Niinpä vaan oli aika ennen omaamme julmempi ja ihmeellisempi, pirutkin loikki valtoimenaan ja mummot käyskentelivät sarvekkaiden munkkien kanssa noitasapateilla. Onneksi nykyaikana moinen moraaliton saasta on saatu kiellettyä, seuraavaksi kun saataisiin vielä väkivaltaiset videopelit ja hevimusiikkikin niin maailma olisi täydellinen. Itse asiassa tämä kyseinen Benjamin Christensenin ohjaamaa puolidokumentaarinen kuvaus mustan magian ja noituuden historiasta Euroopassa oli sekin ilmestyessään niin rankkaa materiaalia että se joutui välittömästi vuosikymmeniksi pannaan kaikkialla maailmassa synkkää pohjolaa lukuun ottamatta, dokumenttielokuvan ajatustahan ei tämän tekoaikaan vielä varsinaisesti tunnettu.

Aloitetaanpa nyt kuitenkin alusta. Tanska oli ensimmäisiä eurooppalaisia elokuvataiteen suurmaita 1910- ja 1920-lukujen välillä ja Benjamin Cristensen oli alan suuri lahjakkuus niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Häxan: Witchcraft Through the Ages tai kotimaisittain yksinkertaisesti vain Noita oli Christensenin uran kruunuksi suunniteltu, ohjaajan itsensä kattavien tutkimusten pohjalta kirjoitettu kuvaus vanhan ajan uskosta pahuuden voimiin ja noitiin. Näitä informatiivisempia pätkiä edelleen visualisoitiin näytellyillä pätkillä vanhan sarvipään ja ihmisten itsensä ajattoman kavalista kepposteluista.

Häxan on jaettu karkeasti neljään toisistaan eroavaan osioon, josta ensimmäinen on tekijänsä alustava kuvaus keskiajan ihmisen maailmankuvan ja helvettikäsityksen taustoista ja synnystä, noidista, vanhasta vihtahoudusta ja sen sellaisesta. Christensenin noitaraina taitaakin olla ainut kauhuleffaksi luokiteltu teos koko maailmassa, joka kykenee samanaikaisesti olemaan katu-uskottava, pahuksen viihdyttävä ja vähän opettavainenkin, unohtamatta tietenkään syvempiä taiteellisia meriittejä joita tällä piisaa vaikka kuinka paljon.

Viimeinen käy selväksi viimeistään kahden seuraavan, fiktiivisiin tarinoihin perustuvien keskiajan noitavainoista ja pirun kujeilusta kertovien osioiden kohdalla. Historiankirjoihin on jäänyt maininta Häxanista kuvausaikanaan kaikkien aikojen kallein pohjoismaisena elokuvana, jopa kalliimpana kuin Arne-Herran rahat ja Ajomies. Messevät tuotantoarvot myös näkyvät edelleen häkellyttävän komeana visuaalisena tykityksenä erityisesti legendaarisessa noitasapattikohtauksessa, joka pääseekin äärettömän rikkaassa synkässä mielikuvituksellisuudessaan ja mustassa huumorissaan niin lähelle jotain nykypäivän black metalin henkeä kuin ammoisina aikoina vain on ollut mahdollista. Tuskin on yhdessäkään toisessa mykkäelokuvassa koskaan näytetty yhtä paljon yhtä skandaalinkäryistä saatanallista painajaiskuvastoa kuin tässä yhdessä ainoassa kohtauksessa. Ohjaaja itse tekee siinä sivussa hauskan cameon paholaisena.

Mitä tulee koko jutun varsinaiseen totuudellisuuteen, voidaan kuvauksen paikkansapitävyydestä olla montaa mieltä. Tiettävästi Christensen suunnitteli teettävänsä teoksensa käsikirjoituksen alan johtavilla tutkijoilla, mutta päätyikin edellisten kieltäydyttyä kirjoittamaan sen itse. Tähän aikaan katolisen inkvisition virallisia asiakirjoja ei tunnetusti vielä ollut avattu tutkijoille ja kaikki aihetta käsittelevät osuudet ovat jo siksi hyvin värittyneitä. Nykyään esimerkiksi tiedetään ettei inkvisitiolla juuri ollut vaikutusta pohjoismaissa ja etelässäkin niiden tuomiot olivat hyvin pitkälti erilaisten katumusharjoitusten luokkaa. Christensenin varsinaisena lähteenä käyttämä Noitavasara-opus ei sekään ole ollut kirkonkaan piirissä niin virallisesti hyväksytty kuin yleensä ajatellaan, löysihän se tiensä jo lähes välittömästi ilmestyttyään katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloonkin.

Toisaalta enpä usko että lähes satavuotiaita elokuvia kannattaakaan katsoa minään kovin ajankohtaisina ja viimeisintä terää edustavina kuvauksina sen enempää noituudesta kuin psykologiastaan. Viimeisestä saadaan siis maistiaisia neljännessä osiossa, jossa tekoajan käsitteistöllä rinnastetaan mielenterveyden ongelmia vanhan ajan taikauskoon ja vähän toisinpäinkin. Epilogi taitaakin olla ainut varsinaisesti heikompi osuus muuten varsin moitteettomassa kokonaisuudessa, mutta olen ainakin itse oppinut aikojen saatossa elämään asian kanssa. Kaikenlainen kiveen hakattu ryppyotsainen ajatus tieteellisen tarkasta historiallisesta dokumentista kannattaakin Häxanin kohdalla unohtaa heti kättelyssä ja nauttia Christensenin mestariteoksesta silkkana fiktiivisenä viihteenä.



Arvio: 5/5



HÄXAN, 1922 Tanska, Ruotsi
Ohjaus: Benjamin Christensen
Näyttelijät: Clara Pontoppidan, Elith Pio, Maren Pedersen, Oscar Stribolt