Tenchu! (1969)

Näin kammottavan kevättalvisen perjantai-illan ratoksi lienee paikallaan poistaa loputtomilta katselulistoiltani jälleen yksi pitkän linjan samuraiklassikko genremestari Hideo Goshalta. Varovaisella mututuntumalla voisin jopa kehaista Tenchua, jos nyt ei varsinaisesti maestron komean uran, niin ainakin sangen menestyksekkään vuosikymmenen täydellisestä kruunaamisesta. Three Outlaw Samurain, Samurai Wolfin ja Steel Edge of Revengen kaltaisten genrensä ehdottomien helmien jälkeen tällainen erityinen kehu tuntuu jo ajatuksena huikealta – kuin edellisistä nyt vielä pystyisi oikeasti paljon parantamaankin!

Totta se kuitenkin on – etenkin jos se minun mielipiteestäni on kiinni. Ohjaajansa filmografiassa hyvin kuvaavasti Tenchun tapahtumat sijoittuvat Shogunin viimeisille vuosille, nousevan keisarinvallan ja keskushallinnon aikaan 1800-luvulle. Okada Izo on yksi neljästä hitokiristä eli pelätystä miekkamestarista, jonka taidot on käytännössä valjastettu palvelemansa klaanin vihollisten raakalaismaiseen teurastamiseen. Kuuluisan tappajan elämä ei kuitenkaan ole vain hurmeisesta surmatyöstä toiseen lipumista, vaan kaiken aikaa ihmistä suuremmat yhteiskunnalliset voimat ohjaavat historian kulkua kohti samurailuokan väistämätöntä tuhoa sekä hitokirien joutumista keskelle suurempaa salaliittoa, jolla päätepiste voi olla vain traagista laatua.

Pitipä silkasta uteliaisuudesta lukemani pienen pätkän todellisten hitokirien historiasta – Tenchu siis perustuu löyhästi tositapahtumiin. Todellinen Okada Izo oli yksi aikansa pelätyimmistä salamurhaajista Japanissa, vaikka Gosha lieneekin etenkin loppua kohden kaunistellut hahmoaan huomattavasti verrattuna raadolliseen esikuvaansa. Elokuvan Izo on yksinkertainen ja hyvin inhimillinen hahmo, jonka ainut tie elämässä kulkee yksin tappamisen ja karun väkivallan kautta, vaikka lopussa tämä alkaakin selvästi katua tekojaan ja hakea vapautusta syyllisyydestään. Toista hitokiriä ja salamurhaajaa tulkitsee kirjailijalegenda Yukio Mishima, joka kuoli myöhemmin täsmälleen samoin kuin roolihahmonsa Tenchussa: seppukun kautta.

Goshan tuntien lienee tarpeetonta erikseen mainita Tenchunkin sisältävän paljon dialogia ja etenevän pahimmillaan hyvinkin verkkaisesti, mutta toisin kuin esimerkiksi Steel Edge of Revengen kohdalla, tällä haavaa itselleni ei tullut aika laisinkaan pitkäksi, vaan kaikki tuntui kerrankin pikkuhiljaa rakentuvan johdonmukaisesti kohti jotain paljon suurempaa ja mahtavampaa ilman turhalta kalskahtavaa täytemateriaalia tai muuta tyhjäkäyntiä. Kerrankin räjähtävää ja poikkeuksellisen likaista samuraitoimintaakin oli muistettu ripotella tasaisesti pitkin juonta, joten senkään puolesta ei tylsä päässyt kiipimään puseroon kuin vasta lopussa, jossa tappajasta kertovaan tarinaan sopivan perinteikkään jännittävän loppumittelön sijaan vastassa onkin petollisen rauhallinen ja himmeä päätös vailla vihollisen verta ja suolenpätkiä.

Niinpä niin, mutta kaikkea ei näköjään sittenkään voi saada. Tosielämässä Shogunia vastaan kapinoineiden hitokirien aika päättyi lopulta yhdessä muun samurailuokan kanssa Satsuma-kapinan tuhkissa vuonna 1877. Mutta se onkin vallan toinen tarina, johon asti ei tällä kertaa vielä päästäkään. Palatakseni kuitenkin takaisin aiheeseen, on Hideko Goshan teos erinomaisen kelpoisaa samuraiviihdettä, mutta itse olisin toivonut loppuun klimaattisemman ratkaisun vaikka sitten historiallisen tarkkuuden kustannuksellakin. Silti, kyseessä on hieno ja onnistunut genrensä edustaja kaikkine pienine puutteineenkin.


Arvio: 4.5/5


HITOKIRI, 1969 Japani
Ohjaus: Hideo Gosha
Käsikirjoitus: Ryotaro Shiba, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Mitsuko Baisho, Noboru Nakaya, Shintarô Katsu, Takumi Shinjo, Tatsuya Nakadai, Yûjirô Ishihara, Yukio Mishima