Neljä ratsastajaa (1921)

"Peace has come - but the Four Horsemen will still ravage humanity - stirring unrest in the world - until all hatred is dead and only love reigns in the heart of mankind."

Kun nykyään keskustelee vähänkään uudemmista elokuvista, saa helposti käsityksen, ettei maailmassa muuta enää olekaan, kuin monenkirjavia uusintafilmatisointeja ja kierrätysmateriaalista koottua höhhöä, jota kansalle tarjoillaan lähinnä kosmeettisin muutoksin päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mistään kovinkaan uudesta ja poikkeavasta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kysymys, lähinnä perinteisen riskittömästä tavasta tuottaa vähän riihikuivaa elokuvastudioiden loputtomiin rahakirstuihin, joista luonnollisesti pitäisi riittää kaikenlaiseen vähän riskillisempäänkin.

Tietenkään en tällaista jauhaisi ellei Neljä ratsastajaakin olisi vähintään yhtä paljon kierrätystä kuin mitä moni muu myöhempi elokuva on sitä itseään kierrättänyt. Rex Ingramin Vicente Blasco Ibáñezin klassikkoromaanin pohjalta ohjaaman päätyön ydintarinahan on mitä klassisinta saippuaoopperaa ja Hollywood-melodraama, josta toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Tuulen viemääkin lienee imenyt inspiraatiota enemmän kuin vain hyppysellisen. Tällä kertaa keskiössä vain on romanttisen syvän etelän plantaasinomistajien sijaan varakas argentiinalainen perhe, joka hajoaa patriarkan kuoltua ja ajautuu lopulta kuilun partaalle suuren sodan ajettua ystävät ja sukulaiset toisiaan vastaan. Nimen neljä ratsastajaa viittaakin ilmestyskirjallisuuteen.

Neljä ratsastajaa muistetaan ennen kaikkea seksisymboli Rudolph Valentinon suurena läpimurtona, mutta oikeasti Ingramin elokuvassa on paljon muutakin kuin se kuuluisa tanssikohtaus. En osaa suoralta kädeltä arvioida Neljän ratsastajan budjetin tarkkaa suuruutta, mutta silkan ulkoasun perusteella kyseessä on taatusti ollut aikansa prameimpia tuotoksia ihan kansainvälisestikin. Parhaimmillaan puvustus on suorastaan häkellyttävän komeaa jälkeä, vähän vanhahtavan tönkkö kuvaus erilaisine valaisuratkaisuineen edustaa helposti aikansa parasta osaamista, eikä koko elokuvassa taida olla muutenkaan montaa kohtausta, jossa ei nähtäisi vähintään kymmenien ihmisten muodostamia väkijoukkoja.

Suureellisten puitteidensa puolesta ei oikeasti ole vaikea uskoa, että tätä pidettiin aikoinaan mahdottomana toteuttaa. Vaikeaa tehtävää luonnollisesti auttoi Kansakunnan synnyn ja Civilizationin kaltaisten eeppisten sotaklassikoiden antama kokemus aiheensa käsittelystä ja käytännön toteutuksesta. Jälkimmäisen hengessä myös Neljä ratsastajaa on hengeltään pasifistinen teos, ja silloisen Hollywoodin vaikutusvaltaisimpiin naisiin lukeutuneen June Mathisin käsikirjoituskin on sen tapaan täynnä raamatullisia viittauksia, jotka saavat kokonaiskestoltaan yli parituntisen teoksen tuntumaan vieläkin jättimäisemmältä ja ajattomammalta kuin mitä se periaatteessa paperilla on.

Neljä ratsastajaa on mykän elokuvan klassikko ja wanhan Hollywoodin kulmakiviä, yleissivistykseen kuuluva melodraama, joka pitää nähdä vähintään päätähtensä vuoksi – siitäkin huolimatta, ettei Rex Ingram kumppaneineen ole edes yrittänyt kehittää pyörää uudelleen vaan suuri osa itse tarinasta on vanhempaa keksintöä kuin aika itse. Viimeistään tämän jälkeen pasifistinen elokuvakin oli tullut Hollywoodiin jäädäkseen.


Arvio: 4.5/5


THE FOUR HORSEMEN OF APOCALYPSE, 1921 USA
Ohjaus: Rex Ingram
Käsikirjoitus: June Mathis, Vicente Blasco Ibáñez
Näyttelijät: Alan Hale, Alice Terry, Jean Hersholt, Nigel De Brulier, Pomeroy Cannon, Rudolph Valentino, Wallace Beery