Tahdon riemuvoitto (1935)

Kyllä te tiesitte, että tämähän täältä tulla tupsahtaa, kun The Victory of Faithinkin sain vihdoin aikaiseksi ladata eetteriin. Tahdon riemuvoitto lienee muinaisen natsi-Saksan elokuvataiteellisista tuotoksista ainut varsinaisesti kansainväliselläkin tasolla juhlittu, palkittu ja jopa moneen kertaan jäljitelty, vaikka muutaman ihan näkemisen arvoisen helmen siltä suunnalta jälkiviisaana tiedänkin. Natsien noustua valtaanhan käytännössä koko Saksan silloinen kulttuuri- ja tiedeväki lähti pakosalle, seurauksena maan kulttuurielämän taantuminen joitain yksittäisiä yritteliäitä tekijöitä lukuun ottamatta.

Leni Riefenstahl aloitti uransa vuorikiipeilyelokuvien tähtenä, mutta vaihtoi myöhemmin valokuvaukseen ja elokuvaohjaukseen osin eräissä kuvauksissa saamansa vamman seurauksena. Tahdon riemuvoiton kohdalla suhteet maan johtoon olivat jo siinä määrin lämmenneet ja elokuvapropagandan arvo ymmärretty myös johtokunnan piirissä, että tämä sai käyttöönsä käytännössä koko valtakunnan rajattomat resurssit ja parhaat osaajat elokuvansa tekoa varten. Suoralta kädeltä voikin jo sanoa, että The Victory of Faithin kärsimät lapsentaudit ovat käytännössä tipotiessään, kasvottomien massojen muodostamat rivit virheettömiä ja vaikutelma pelkästään jo siksi valovuosia kenraaliharjoitustaan voimakkaampi.

Palatkaamme kuitenkin alkuun. Aivan ensimmäisessä kohtauksessa Hitler lentää kokoon kerääntyvän kansan yli lentokoneensa kanssa kuin myyttinen sankari. Heti ensimmäisissä kuvissa nähdään kirkontornissa liehuvia hakaristilippuja sekä suurta johtajaa tervehtiviä kansallispukuisia naisia, lapsia ja vanhuksia. Suuri johtaja yhdistää sukupolvet ja kansan, aate on suuri ja virheetön ja tuo loistavan menneisyyden takaisin pitkän pimeän vaiheen jälkeen. Samoin on takaisin tullut sotilaallinen voima, asevarustelu ja preussilainen militarismi, jotka hetkellisesti Weimarin Saksasta oli maasta kuohittu. Hitlerin ja kumppaneiden spektaakkelia voinee suoraan verrata vaikkapa Neuvostoliiton vappuparaateihin ja Nicolae Ceauseskun pompöösit mittasuhteet saaneeseen poliittiseen teatteriin.

On tässä myös poliittisia puheita, mutta ne lienee tarkoitettu aikalaisyleisölle eikä niillä siksi ole kokonaisuuden kannalta kovin suurta merkitystä. Shown yksi pointti kuitenkin on selvästi ollut korostaa, miten puolue tuo kasvottomalle massalle terveyttä ja leipää sekä järjestyksen laman ja synkän kaoottisen 20-luvun jälkeen. Kollektivistisen sanoman hengessä vain puolueen johtohahmot tunnetaan nimeltä, kaikki muu on vain osa ihmislihan muodosta nimetöntä geometrista muodostelmaa. Muistan lukeneeni Tahdon riemuvoiton estetiikan saaneen innoitusta Fritz Langin Niebelungen laulusta, mutta en väitä mitään, sillä viime näkemästä on jo sen verran aikaa. Fritz Langia itseään kosittiin valtakunnanohjaajan rooliin, mutta tämä päättikin paeta maasta.

Tahdon riemuvoitto on toisin sanoen melkoinen elämys, jos vain sattuu olemaan oikeassa mielentilassa sen katsomiseen. Kyseessä kuitenkin on melkein parin tunnin pituinen silmäkarkki täynnä palopuheita, sotilasmarsseja, näyttäviä geometrisia sommitelmia ja aikansa parasta kamera- ja leikkaustyöskentelyä. Kovinkaan innovatiivinen leffa Tahdon riemuvoitto ei periaatteessa ole, vaan sen hienous perustuu lähinnä tekijöiden taitoon hioa perinteisimmät propagandatemput sellaiseen täydellisyyteen, ettei jälkipolvilla ole ollut siihen enää mitään sanomista.

Leni Riefenstahl ohjasi vielä muutaman juhlitun teoksen ennen alan vaihtoa sodan jälkeen. Ehkä joskus intoudun käsittelemään vielä niitäkin.


Arvio: 5/5


TRIUMPH DER WILLENS, 1935 Saksa
Ohjaus: Leni Riefenstahl
Käsikirjoitus: Leni Riefenstahl, Walter Ruttmann
Näyttelijät: Adolf Hitler, Josef Goebbels, Martin Bormann, Max Amann, Rudolf Hess, Walter Buch