Kirje kuolleelle rakastetulle (1995)

Olipa alkuperäinen suunnitelmani nauttia tälle ehtoolle vielä toinenkin japanilainen väkivaltaooppera, mutta taisinkin saada edellisestä jo siinä määrin kyllikseni, että katsoinkin paremmaksi valita sokkona jälleen yhden teoksen nälkävuosien pituiselta katsomislistaltani. Miten tai miksi Shunji Iwain Kirje kuolleelle rakastetulle on ikipäivänä omalle läpyskälleni päätynyt, en enää tässä vaiheessa itsekään muista, mutta koska olen muutenkin kauniisti sanoen täysin pihalla 90-luvun japanilaisesta elokuvateollisuudesta ja erityisesti Iwain tuotannosta, oli tähän yksilöön tutustuminen jo lähtökohtaisesti enemmän kuin mielenkiintoinen kokemus.

Shunji Iwai kuulunee ymmärtääkseni kuitenkin vuosikymmenen johtaviin nipponilaisiin tekijämiehiin, ja kuten käsillä olevan tuotoksen nimestäkin varmasti huomaa, oli Kirje kuolleelle rakastetulle muinoin maailmanlaajuisesti tarpeeksi suuri menestys kantautuakseen myös suomalaiseen tietouteen asti – mikä ei siis ennen muinoin ollut laisinkaan yhtä itsestäänselvä juttu kuin ehkä nykyään. Palkintoja Kirje kuolleelle rakastetulle kahmi ilmestyessään enemmän kuin laki salli, valittiinpa tämä ilmestymisvuotensa parhaaksi japanilaiseksi elokuvaksikin. Pelkästä kloonien ja jäljittelijöiden määrästä päätellen Iwain konseptille on ollut kysyntää vielä vuosikausia myöhemminkin.

Näinkin juhlituksi merkkiteokseksi Iwain leffan tarina on yllättävänkin simppeli ja helppo sisäistää. Alussa kerrotaan muuan nuoren miehen kuolleen vuorikiipeilyonnettomuudessa, ja tämän kihlattu päättää vuosikausia myöhemmin lähettää vainajalle kirjeen tämän kouluvuosien kotiosoitteeseen. Kuin yllättäen tämä saa salaperäiseltä kirjeystävältään myös vastauksen, mutta kyseessä ei suinkaan ole vainaja vaan tämän kouluvuosien naispuolinen kaima ja ystävä. Kaksi identtistä naista alkavat vähä vähältä käsitellä nuoren miehen kuolemaa käymällä yhdessä läpi tästä kantamiaan muistoja.

Ja siinä se sitten olikin, nimittäin koko jutun juoni pähkinänkuoressa. Kirje kuolleelle rakastetulle on juuri niin yksinkertainen tapaus kuin miltä se kuulostaa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kyseessä olisi jotenkin huono romanttinen draamaelokuva. Itse asiassa Kirje kuolleelle rakastetulle taitaakin olla kauniimpia viime aikoina näkemiäni leffoja heti Balladi sotilaasta jälkeen; muutamassa kohtaa huomasin jopa vähän liikuttuvanikin, mikä tällaisen katkeran ja happaman kyynikon kohdalla on aina vähintään kiitettävään tähtimäärään oikeuttava saavutus.

Jos Iwaita jostain voi ja pitääkin ylistää, niin miehen vähäeleisestä ja sokerittomasta ohjaustyylistä, joka onnistuu suomalaista mörökölliäkin elähdyttäen kiertämään mahdollisimman kaukaa kaikenlaiset genrensä ummehtuneimmat liirumlaarumit ja kliseet, joita vielä nykypäivänäkin näkee viljeltävän isommankin profiilin teoksissa suorastaan riesaksi asti. Lisää glooriaa on edelleen annettava nätistä kuvallisesta toteutuksesta sekä erinomaisen kaksoisroolin tekevästä Miho Nakayamasta, jotka vain taustalla soiva kaunis klassinen musiikki pystyy laadukkuudessaan ylittämään.

Kirje kuolleelle rakastetulle on kaunis, kaunis elokuva. En tiedä, miten tätä katsomisen jälkeistä tunnetta muuten paremmin enää sanoiksi pukea. Mikäli lukijaa kiinnostaa vaihteeksi kerrankin nähdä persoonallinen ja mukavan pienimuotoinen lämminhenkinen romanttinen draama ilman turhaa mekastusta ja kikkailua, tätä on helppo suositella lähes kenelle ja koska tahansa.


Arvio: 5/5


RABU RETA, 1995 Japani
Ohjaus: Shunji Iwai
Käsikirjoitus: Shunji Iwai
Näyttelijät: Bunjaku Han, Emiko Nagata, Etsushi Toyokawa, Katsuyuki Shinohara, Ken Mitsuishi, Miho Nakayama, Miki Sakai, Takashi Kashiwabara