Brain Damage (1988)

Ei jaksa tätä elämää. Välillä tekisi mieli vetää pää täyteen ties mitä mömmöjä, että pääsisi edes hetkeksi tästä kestoahdistuksesta ja loputtomasta maailmantuskasta. Huimausaineiden ja muiden aivomehujen käyttö on kuitenkin kovin väärin ja epäterveellistä, näinhän meille teroitettiin koulussakin - ilmeisen hyvin teroitettiinkin, sillä tässä sitä nyt ollaan peräti kolmatta päivää stressaantuneena murehtimassa työasioita viikonloppunakin. Pääasia ettei wiinan piru Turmiolan Ruuttukselle maistu, säilyypähän veronmaksaja työkunnossa ehkä vuoden pari pitempään ennen lopullista ja vääjäämätöntä soinilais-väyrysläistä vitutuskuolemaansa.

Brain Damagen päähenkilö ei valitettavasti ole likimainkaan yhtä fiksu kuin allekirjoittanut tai monta muuta aivopestyn kuuliaisen raivoraitista kolmekymppistä neitsyttä ja muuta syntisen yhteiskunnan puhtoista hylkiötä. Elokuvan Tommi Turmiola nimittäin tulee löytäneeksi pöksyistään sinisen pippelimadon (pun intended), joka pyytää päästä asumaan poikapahan niskaan – vastineeksi hölömö juippi saa maistaa vähän matosen tarjoamaa sinistä kokkeliaivomehua. Mato, Elmer nimeltään, unohtaa kuitenkin ”vahingossa” kertoa, että kyseinen aine sattuu olemaan kovin addiktoivaa ja vaarallista, minkä lisäksi Elmer ravitsee itse itseään isäntänsä ympäröivien ihmisten aivoilla.

Frank Henenlotterin trippikauhu voisikin toisin sanoen olla mitä säväyttävintä huumevalistuskamaa lapsille, nuorille ja vähän vanhemmallekin verokarjalle. Näin siis lähinnä "voisi", sillä kyseistä käyttötarkoitusta varten Brain Damage on aivan liian huumoripitoinen ja hauska. Tuttuun ohjaajansa tapaan suu kääntyykin pakosti ylöspäin erilaisten tarkoituksellisen hölmöjen sutkautusten sekä vihjailevien kakka- ja pippelivitsien seuratessaan solkenaan toisiaan: Uhkaava elokuvahirviö Elmerkin esimerkiksi näyttää ihan oikeasti siniseltä penikseltä, aivonsyöntikohtaukset visualisoivat suoraan vanhan sanonnan ”kyrvästä otsassa” ja hahmosta itsestään otetaan irti suunnilleen kaikki epämääräiset mielikuvat sukupuolielimen ja lihansyöjäkakkapökäleen välillä.

Vanhan kulttiohjaajan visio on tosin muutoinkin kaikin puolin sujuvaa kulttimenoa, josta on helppoa nauttia muutenkin kuin epäkorrektina mustana komediana. Henenlotterille tyypillinen likainen ja kasarimaisen tyylitelty kaupunkikuva on edellisten miehen tuotosten tapaan komeaa ja erittäin tunnelmallista katseltavaa, mitä taustalla soiva, muuhun kokonaisuuteen sopiva halvahko syntikkamusiikki vielä toisinaan entisestään komeasti säestää. Loppua kohden Henenlotter näkyy vielä ottaneen oppiaan itseltään David Cronenbergiltäkin, jonka parhaiden töiden tavoin myös Brain Damagen päähenkilö päätyy oivaltavasti lopulta kamppailemaan hämärtyvän todellisuudentajunsa sekä kehossaan tapahtuvien luonnottomien muutosten kourissa.

Brain Damage on näin ollen erittäin makoisa ja hienosti suussa sulava kulttihelmi, joka tuskin ketään pelottaa, mutta viihdyttää ja huvittaa sitten senkin edestä. Tämä taisi olla itselleni vielä niitä ensimmäisiä pisteyttämiäni leffoja Leffatykin käyttäjähistoriassani, joten Henenlotterin parhaimmistoon kuuluvan mustan komedian voi ainakin sanoa kestävän harvinaisen hienosti useammankin katselukerran. En ehkä tullut tästä miljoonannesta kerrasta enää kovinkaan paljon viisaammaksi, mutta taisin ainakin säästää elämääni muutaman lisäpäivän edestä ennen vääjäämättömiä ”väyrysiäni”.


Arvio: 4/5

BRAIN DAMAGE, 1988 USA
Ohjaus: Frank Henenlotter
Käsikirjoitus: Frank Henenlotter
Näyttelijät: Gordon MacDonald, Jennifer Lowry, Lucille Saint-Peter, Rick Hearst, Theo Barnes