Lehtiä paholaisen kirjasta (1921)

Taisinkin jo Carl Theodor Dreyerin debyyttielokuva Presidentin arvostelussani mainita miehen takaumakikkailun tuovan jokseenkin mieleen D.W. Griffithin klassisen Suvaitsemattomuuden vuodelta 1916. Ilmeisesti tuleva mestariohjaaja todella olikin imenyt vaikutteensa juuri kyseisestä klassikkoteoksesta, sillä tämä vain vuotta myöhemmin ilmestynyt, osin ohjaajansa ikivanhaan käsikirjoitukseen perustuva eeposviritelmä yrittää jäljitellä esikuvaansa jo lähes suoraan plagiointiin asti - onnistumatta kuitenkaan saavuttamaan sen enempää innoittajansa kuin huippulahjakkaan ohjaajansa aiempien tuotostenkaan parhaita puolia.

Lehtiä paholaisen kirjasta nivoo yhteen neljä ihmiskunnan synkintä hetkeä kehyskertomuksella Jumalan Saatanalle tekemästä haasteesta. Ensimmäisessä episodissa matka vie itsensä Jeesuksen kärsimysnäytelmän keskelle, sieltä tie jatkuu edelleen Espanjan inkvisition kouriin, Ranskan vallankumouksen syövereihin sekä viimeisessä ja kaikkein helvetillisimmissä käväistään kotimaassamme rakkaassa pohjoisessa, tarkemmin sanottuna Hiirolan kylässä Mikkelissä. Lehtiä paholaisen kirjasta nimittäin on ensimmäinen elokuva jossa käsitellään Suomen sisällissotaa, vaikkakin vain vitivalkoisten lasien läpi katsottuna. Kurjat vasemmistolaiset kun sattuivat tähän aikaan olemaan itsensä paholaisen inhoja kätyreitä maan päällä ja porvarillis-aristokraattiset voimat nähtiin kristikunnan itsestään selvinä pelastajina ja sankareina.

Mikäli edellinen kuulosti rahtuakaan kiinnostavalta tai jännittävältä, joudun ikävä kyllä pilaamaan ilon jo näin aluksi toteamalla koko elokuvan olevan todellisuudessa ainoastaan tylsä ja mielenkiinnoton kuin mikä. Pahin kompastuskivi tässä on aivan liian rankka tekstipainotteisuus, jonka ikävä taipumus kaiken jännityksen ja toiminnan täydelliseen rampauttamiseen onnistuu imemään kaiken energian itse tarinasta jo aivan alkumetreillä. Tällä on vielä mittaa melkein täydet kolme tuntia, joten rutikuivan paikallaan seisovan tapahtumaketjun seuraaminen alkaa ennen pitkää syödä kovempaakin jätkää kuin puliukko halpaa makkaraa. Kun kerran jäljittelylinjalle kuitenkin lähdettiin, olisi Dreyerin suonut lainaavan esikuvastaan edes Griffithin vallankumouksellisen leikkaustekniikan, joka jo yksistään teki kyseisestä teoksesta niin perinjuurin nautittavan, mutta näinhän ei tietenkään huomattu tai rohjettu tehdä.

Kaiken edellä mainitun lisäksi Dreyer tuntuu muutenkin ottavan tällä kertaa rajusti takapakkia edellisiin ohjaustöihinsä nähden. Jo Presidentissä esimerkiksi nähtiin hyvin onnistuneita kokeiluja luonnonvalon kanssa, Papinleskessä tähän yhdistettiin vielä pitkälle vietä historiallinen ja kulttuurillinen tarkkuus aitoine museokylineen päivineen, mutta tällä kertaa kasassa on vain keinovaloin ja lavastein koottu epäuskottava historiallinen draama, joka tuntuu olleen jo ilmestyessään ajastaan vuosikausia jäljessä. Ilman pakollista melodramaattista Suomi-episodia dreyermaisine naisuhreineen tämä tuskin tarjoaisi meikäläisille katsojille juurikaan mielenkiintoista nähtävää.

Dreyerille on kuitenkin annettava kättä ihan jo silkasta terveestä itsekritiikistä, sillä mies itse piti tätä elokuvaansa yhtenä uransa epäonnistuneimmista. Omasta mielestäni Lehtiä paholaisen kirjasta kamppaileekin ohjaajan heikoimman ohjaustyön tittelistä yhdessä vuotta myöhemmin ilmestyneen Rakastakaa toisianne kanssa. Pohjalta on kuitenkin onneksi vain suunta ylöspäin, ja kun Dreyer vaikeutensa kerran urallaan selätti, ei taso enää koskaan huonomman puolelle notkahtanutkaan. Siihen käännekohtaan on kuitenkin jonkin verran matkaa.



Arvio: 2/5



BLADE AF SATANS BOG, 1920 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Edgar Høyer, Marie Corelli
Näyttelijät: Ebon Strandin, Elith Pio, Emil Helsengreen, Emma Wiehe, Hallander Helleman, Halvard Hoff, Helge Nissen, Hugo Bruun, Jacob Texiere, Jeanne Tramcourt, Johannes Meyer, Nalle Halden, Tenna Kraft, Viggo Lindstrøm, Viggo Wiehe