Still Walking (2008)

Huomasin vasta Still Walkingia katsoessani luonnehtineeni Hirokazu Kore-edaa jonkinlaiseksi perhe-ekspertiksi ties kuinka monessa arvostelussani, vaikka todellisuudessa tähän elokuvaan mennessä mies oli kyseisen genren teoksia tehnyt enintään kaksi, ja niitä perinteisempiäkin vain yhden. Muutoin tuntuu Kore-eda suorastaan tarkoituksella vältelleen moisia löyhiä kategorisointeja keksimällä pyörän aina vain uudelleen jo heti debyyttinsä Maborosin jälkeen. Hanan kohdalla tuli kuitenkin mentyä sen verran metsään, että mies katsoi ilmeisesti parhaaksi palata omalle ominaiselle vahvuusalueelleen Ozu-henkisen draaman pariin.

Still Walking on kaikin mahdollisin positiivisin tavoin juuri sellainen pieni taideteos, jollaisiin itse olin henkilöinyt Kore-edan jo kauan ennen tämän meneillään olevan maratonin varsinaista aloittamistakaan. Tämänkertainen tarina sijoittuu yhden ainoan vuorokauden sisään, tapahtumapaikkana vanhan pariskunnan koti. On jälleen aika se tietty vuodesta, jolloin perheenjäsenet kokoontuvat jälkikasvuineen isovanhempiensa luo muistelemaan vanhimman veljensä ammoista hukkumiskuolemaa ja siinä sivusssa vaihtamaan kuulumisia.

Perheen vanha patriarkka on entinen lääkäri, joka pitää edelleen kuolleen suosikkipoikansa ja suunnitellun perijänsä kuvaa työhuoneensa keskeisellä paikalla. Ukon suhde vaimoonsa ja muihin lapsiina on huomattavasti vaikeampi. Hiroshi Aben esittämällä vastahakoisimmin perhetapaamiseen saapuvalla Ryotalla on katraasta katkerimmat välit isänsä kanssa, sillä vanhuksella on paha tapa muistuttaa tätä alemmuudestaan kuollutta veljeään kohtaan. Suurimman osan ajasta ukki pysyykin mieluummin linnoittautuneena entiseen työhuoneeseensa, mutta muistaa silti aina välillä leikkiä myös lastenlastensa kanssa.

On Still Walkingissa toki paljon muutakin pientä nähtävää, mutta edellisen ajatuksena olikin lähinnä demonstroida miten pienistä asioista koko elokuvan vähäinenkin tarina koostuu. Kyseessä on kirjaimellisesti hyvin rentouttava ja rauhallinen päivä isovanhempien luona kaikkine pienine iloineen ja suruineen. Kokonaisuus koostuu käytännössä pelkistä pienistä arkisista asioista, kuten ruuanlaiton, lasten leikkien ja yhteisten ruokailuhetkien seuraamisesta sekä perheenjäsenten välisestä small talkista. Kore-edan itsensä mukaan elokuva perustuukin miehen omaan perheeseen.

Tästäkin tosin löytyy se yksi hentoinen korsi, joka onnistuu yksin murtamaan kamelin selän. Kore-edan tätä toiseksi edellinen ohjaustyöhän oli tunnetusti Nobody Knows, jossa kevytkenkäinen yksinhuoltajaäiti hylkäsi lapsensa oman onnensa nojaan ja lopulta myös kuolemaan. Samainen aikaisempaan rooliinsa leimautunut näyttelijä nähdään tässäkin lasten äitinä, mutta luonnollisesti positiivisessa valossa. Kyseisellä näyttelijättärellä on vielä jopa japanilaiseksi erityisen ainutlaatuinen ja tunnistettava puheääni, joten äärimmäisen negatiivisilta mielleyhtymiltä ei voi välttyä ainoassakaan kohtaa, jossa hahmo avaa suunsa vaikka sitten tervehtiäkseen perheenjäseniään.

Yhtä pieleen mennyttä näyttelijävalintaa lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin jälleen mitä erinomaisinta japanilaista perhe-elokuvaa genren nykyhetken johtavalta osaajalta. Oikeastaan kyseessä voi hyvinkin olla jopa Kore-edan omalla asteikolla onnistuneimpia kokonaisuuksia ylipäänsä. Hieno onnistuminen huomioitiin aikoinaan myös maailman festareilla komealla palkintosateella, josta ohjaajan ja Hiroshi Aben lisäksi pääsi osalliseksi myös vanhaa isoäitiä esittävä ja kuluneena syksynä pois nukkunut Kirin Kiki, josta tuli tämän elokuvan myötä yksi Kore-edan teosten vakiokasvoista.



Arvio: 4.5/5



ARUITEMO ARUITEMO, 2008 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Hiroshi Abe, Kirin Kiki, Shohei Tanaka, Yoshio Harada, You, Yui Natsukawa