Isänsä poika (2013)

Pieni katsaukseni perhemestari Hirokazu Kore-edan mieltä lämmittävään ja yllättävänkin monipuoliseen, mutta taatun tasokkaaseen filmografiaan alkaa pikkuhiljaa lähetä jo loppuaan. Ehkä myös onneksi, sillä yksittäisen ohjaajan teosten säännönmukainen läpikäyminen kohtuuttoman lyhyessä ajassa on pitemmän päälle vain ja ainoastaan uuvuttavaa hommaa. Kore-edan tapauksessa tuskaa kuitenkin on lievittänyt miehen muikea kuvaustyyli, joka ensi alkuun lähenteli improvisoitua dokumentaarista halpakuvausta, mutta edetessään muuttui nopeasti aina vain hallitummaksi kerronnaksi.

Isänsä poika on tässä mielessä juurikin harkituinta Kore-edaa sitten Maborosin varovaisen näyttävän, mutta ikävän epäoriginaalin visuaalisen onanoinnin. Alkupään leffojen käsikameratyylistä ei ole tässä vaiheessa enää tietoakaan, vaan tarkoin suunnitellut kuvakulmat, vertauskuvalliset kuvasommitelmat sekä kovan luokan ammattinäyttelijät hallitsevat jo tätä perhekimaraa täysin alusta lähtien, mutta ammattimaisen vaivattomasti. Kore-eda melkein saakin elokuvanteon näyttämään helpommalta kuin mitä se oikeasti onkaan.

Mutta riittää lässyttäminen. Isänsä poika on tekijälleen tuttuun tapaan tarina aivan tavallisen japanilaisen perheen arjen pienistä iloista ja suruista. Tässä tapauksessa perheitä tosin on kaksi. Näistä ensimmäisenä tutustutaan kolmihenkiseen Nonomiyan perheeseen, johon lukeutuu työssään viihtyvän liikemies- ja arkkitehti-isän ja äidin lisäksi 6-vuotias Keita, jolle onnelliset vanhemmat toivovat tulevaisuudessa akateemista uraa vaikkei tällä vaikutakaan luonnostaan olevan minkäänlaisia erityisiä taipumuksia sen enempään matemaattisille kuin taiteellisillekaan aloille.

Myöhemmin synnytyssairaalasta tuleva yllättävä puhelinsoitto paljastaa syyn pojan lahjattomalle keskinkertaisuudelle. Nonomiyat nimittäin saivat muinoin mukaansa väärän lapsen ja näiden oikea biologinen jälkeläinen onkin päätynyt toiseen perheeseen. Nonomiyat päättävätkin tehdä lähempää tuttavuutta oikeaan poikaansa sekä tämän vaatimattomiin työläistaustaisiin kasvattivanhempiin sekä korjata näiden kanssa synnytyssairaalassa sattuneen erehdyksen.

Loppujen lopuksi Isä ja poika pakottaakin miettimään itsekseen, onko vanhempien biologinen suhde lapseensa lopulta vilpitöntä rakkautta tärkeämpää. Edellisen kysymyksen pystyy vielä helposti laajentamaan koskemaan suurempia kansankokonaisuuksia ja kansakuntia, siviilisaatioita, ihmiskuntaa. Mikä tekee perheestä perheen, mikä suvusta suvun, mikä japanilaisuudesta japanilaisuuden? Samalla Kore-eda saa katsojankin pohtimaan suhdettaan kaikkiin edellisiin ja peilaamaan tarinan keskeistä ongelmaa myös omalla kohdallaan: olisitko itse valmis luopumaan lapsesta, jota olet kasvattanut omanasi vuosikaudet vain saadaksesi tilalle täysin ventovieraan pienen ihmisen, jolla ei ole minkäänlaista tunnesidettä sinua tai muuta perhettäsi kohtaan, mutta joka kantaa sisällään sinunkin perimääsi?

Suuria kysymyksiä, suuria kysymyksiä.

Saatan kuulostaa vähän vanhanaikaiselta, mutta tykkään Kore-edankin tapauksessa enemmän tällaisesta perinteisemmästä lähestymistavasta, maestro kun on tällä kertaa onnistunut yhdistämään täydellisyyttä hipoen aiempien teostensa taitavan näyttelijäohjauksen näppärämpään ja kaikin puolin rikkaampaan visuaaliseen otteeseen. Kore-eda onkin vanhastaan ollut erityisen taidokas nimenomaan lasten kanssa, joilta tämä omien sanojensa mukaan tyypillisesti koettaa "kalastaa" ideoita tai antaa näiden muuten vain improvisoida mielensä mukaan. Aiemmin Kore-eda on myös tavannut panna perheensä asumaan oikeasti yhdessä tarkoitukseen vuokrattuun asuntoon, mutta tämän kohdalla en ainakaan löytänyt moisesta mitään mainintaa.

Niin tai näin, näyttelijäntyö on tässäkin kore-edamaisen moitteetonta. Oikeastaan samaa haluaisi sanoa myös muusta elokuvasta, mutta jotenkin tämä vain jätti itselleni turhan kylmäkiskoisen ja kuivan vaikutelman, kuin Kore-eda olisi pyrkinyt miellyttämään tällä kertaa enemmän länsimaisia valtavirtakatsojia kuin omaan ääneensä tottunutta vannoutunutta yleisöään. Ilmeisesti temppu myös onnistui, sillä velmut sikarisedät Hollywoodissa ovat puuhaamassa tästä jo täysveristä remakeakin.



Arvio: 4.5/5



SOSHITE CHICHI NI NARU, 2013 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Machiko Ono, Masaharu Fukuyama, Rirî Furankî, Yoko Maki