Olipa kerran (1922)

Kahden epäonnistuneen teoksen jälkeen vuorossa pitäisi ainakin teoriassa olla todellinen jackpot. Olipa kerran lienee kaikista Carl Theodor Dreyerin elokuvista ehkä omana aikanaan kritisoiduimpia ja jopa maestron itsensä eniten vieroksumia tuotoksia, floppi joka opetti lahjakkaalle tekijälleen yhden jos toisenkin asian elokuvanteosta. Valitettavasti tämä unohtuikin ilmestyessään niin täydellisesti, että harvat kokonaiset kopiotkin pääsivät nopeasti joko täysin tuhoutumaan tai vaipumaan muuten vain teille tietämättömille. Tästä elokuvasta ei ainakaan toistaiseksi valitettavasti tunneta kuin osittaisia kopioita, mutta nykyään on saatavilla stillkuvilla ja selittävillä väliteksteillä restauroituja yllättävänkin katsottavia versioita, jollaiseen tämäkin arvostelu paremman puutteessa perustuu.

Olipa kerran on kuitenkin paluu muutaman vuoden taakse humoristisemmalle kansantarinalinjalle, sanoisinpa jopa että tällä kertaa suorastaan puhtaaksi satuelokuvaksi asti. Kaukaisen Illyrian valtakunnan hemmotellun prinsessan olisi määrä löytää itselleen sulhanen, mutta koreampikin satuprinssiehdokas tapaa löytää itsensä vain satulinnan satuhirsipuusta. Ovelampi tanskalainen veijarikokelas kuitenkin onnistuu viekkaudella ja väärydellä huijaamaan niskuriprinsessan kanssaan tienpäälle sekä antamaan tälle siinä sivussa myös pienen opetuksen. Varsinaista moraalia en halua spoilata, mutta siinä on jälleen kaikessa luterilaisuudessaan voimakkaita kaikuja ohjaajan suosimista perusaiheista.

Heti alkuun voi ainakin positiivisessa mielessä todeta tuotantoarvojen olevan aivan toista luokkaa kuin kahdessa edellisessä Dreyerin ohjaustyössä. Olipa kerran nimittäin näyttää komeine satumaisine puvustuksineen ja peruukkeineen harvinaisen mielekkäältä, enimmäkseen keskinkertaiset näyttelijät menettelevät rooleissaan, huumori toimii jälleen pitkästä aikaa eikä tyylikäs kuvaus nättiä yleisvaikutelmaa ainakaan latistamaan onnistu. Tällä kertaa jopa pianovoittoinen taustamusiikkikin on huolella valittu ja enimmäkseen mukavaa kuunnella.

Loppujen lopuksi ei kuitenkaan taida enää nykyäänkään olla salaisuus, miksi tämä ylipäänsä aikoinaan floppasi. Nimittäin vaikka ulkoiset avut päällisin puolin kuosissaan ovatkin, on käsikirjoitus henkilöhahmojen osalta erittäin heikko ja tuittupäistä prinsessaa lukuun ottamatta koko elokuvassa ei taida ollakaan muita likimainkaan muistettavia hahmoja. Tämä on ohjaajan omien sanojenkin mukaan tulevaisuutta ajatellen tärkein yksittäinen opetus, joka Olipa kerranepäonnistumisesta jäi käteen

Henkilökohtaiseen makuuni kyseessä on kuitenkin huomattavasti mainettaan viihdyttävämpi mykkä satukomedia, olenhan tällaisten satuleffojen suuri ihailija ylipäänsäkin. Toivoa vain sopii, että tästäkin joskus ihmeen kaupalla löydettäisiin kadoksissa oleva materiaali ja tulisi viimein mahdolliseksi nähdä koko elokuva sellaisena kuin ohjaaja sen alunperin tarkoitti.



Arvio: 4/5



DER VAR ENGANG, 1922 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Holger Drachmann
Näyttelijät: Clara Pontoppidan, Peter Jerndorff, Svend Methling