Ida (2013)

Kello on jo melkein kolme aamuyöllä ja pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta kun ei vaan jaksa. Pitää vielä tämäkin pahus kirjoittaa ensin valmiiksi kun jo pääsin edellisen arvosteluni lopussa niin uhoamaankin. Pawel Pawlikowskin Ida on siis vuoden 2015 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin sekä miljoonan muun pystin ja pokaalin vuosien varrella pokannut ilmestys, joka lieneekin kiertänyt maailman turuilla ja toreilla enemmän tai vähemmän vuodesta 2013 lähtien. Nykyään tätä kai pidetään omissa hifistely- ja kriitikkoympyröissään jonkinlaisena uuden vuosituhannen art house -klassikkona ja mestariteoksenakin, mutta yleisön reaktiot tuntuvat yleisesti jakautuneen rajusti puolesta ja vastaan.

Idan tapahtumat sijoittuvat holokaustin ja tuhoisan maailmansodan traumoista yhä edelleen kärsivään Puolan kansantasavaltaan, jossa luostarissa orpotyttönä ikänsä elänyt nimihahmo on vihkiytymäisillään nunnaksi. Luostarin johtajatar kuitenkin toivoo nuoren naisen tutustuvan ensin ulkomaailmaan sekä harvoihin eläviin sukulaisiinsa ennen lopullista päätöstään. Niinpä Idan tie viekin lopulta päihteisiin ja vapaaseen seksiin viehtyneen tätinsä luokse löytämään omat juurensa ja tulemaan myöhemmin sinuiksi perheensä traagisen menneisyyden kanssa.

Oikeastaan Idan tarinaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi itsensä löytämisen, tuskan ja syyllisyyden teeman ympärillä pyöriväksi uskonnolliseksi dekkariksi. Luostarin ulkopuolla nuorta naista odottaa vain kuollut maisema lihallisine iloineen ja maallisine synteineen. Monessa kohtaa taustalla soiva jazz-musiikki lienee paitsi viittaus ajankohdan himmeisiin länsimaisiin vaikutteisiin ja film noiriin, myös kiellettyihin iloihin ja huvituksiin joihin kyseinen musiikkityyli vanhaan aikaan yleensä liitettiin. Elokuvan loppupuolella päädytäänkin lopulta klassiseen konfliktiin rakkauden ja lihallisten tuntojen sekä omantunnon välillä. Kumpi lopulta vie voiton, sitä en tietenkään tässä kerro.

Eipä vaan olekaan kauhean vaikea huomata, miksi Ida on niin monen kriitikon suuressa suosiossa. Selvästi Pawlikowski on hakenut elokuvaansa vaikutteita Robert Bressonin äärimmäisyyksiin asti pelkistetyistä tuotoksista, erityisesti Papin päiväkirjasta ja Balthazarista. Niiden tavoin tunnelma on tässäkin pitkälti hyvin kolkko ja tyyli mahdollisimman koruton, näyttelijät eivät turhia puhele eivätkä huido eikä tyylikästä mustavalkokuvaa sisäänsä syönyt kamerakaan juuri liikkeellä juhli. Bressonilainen asketismi todennäköisesti onnistuu nopeasti karkoittamaan monet tavanomaisempaan tottuneet, mutta lyötyy sille toki omat vannoutuneet ihailijansakin, jollaiseksi itsekin ilkeän tunnustautua koska tahansa.

Joten kyllä vain juppi juu. Idassa on kasassa kaikki sellaiset perusainekset, joita ainakin itse elokuvissani tykkään nähdä. Näpsäkkää mustavalkoista kuvausta on mielekästä katsella ja riisuttu tyyli iskee suoneen kuin tuhat volttia ja risat. Tähän päälle ulkoisesti viehkeä pääosan esittäjä, mukavan synkkä yleistunnelma, hengellinen pohjavire, menevää jazz-musiikkia sekä maltissa ja kohtuudessa pysyttelevä kokonaiskesto ja kasassa on ehta neljän ynnä puolen tähden elokuva.



Arvio: 4.5/5



SIOSTRA MILOSIERDZIA, 2013 Puola, Tanska, Ranska, Iso-Britannia
Ohjaus: Pawel Pawlikowski
Käsikirjoitus: Pawel Pawlikowski, Rebecca Lenkiewicz
Näyttelijät: Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik