Paradise (2016)

Taisinkin joskus muinoin murjaista, miten kyllästynyt olen koko toiseen maailmansotaan, holokaustiin ja sen sellaiseen, näitä asioita kun tunnutaan vatvovan ja pyörittelevän televisiossa ja läntisen viihdeteollisuuden tuottamissa melodraamoissa vuodesta toiseen ihan rasittavuuteen asti. Nyt kuitenkin olen viime kuukausina ymmärtänyt, että koko entisen sosialistisen Itä-Euroopan elokuvatuotanto nojasi todellisuudessa vieläkin vahvemmin aihetta käsitteleviin teoksiin ja niidenkin keskuudessa tyylien kirjo on niin monipuolinen ja parhaimmillaan myös korkeatasoinen, ettei genreä pysty ohittamaan sitten millään jos itäiseltä ilmansuunnalta tuleva elokuvataide ylipäänsä kiinnostaa. Ja sen se tunnetusti allekirjoittaneen kohdalla myös tekee, joten pulinat pois.

Andrei Kontšalovskin parin vuoden takainen Paradise jatkaa kotimaansa loisteliaita sotaelokuvien perinteitä vähintäänkin kunniakkaasti monessakin mielessä. Toisaalta tämä taitaa olla vielä The Postman's White Nightsiakin kehutumpi ja palkitumpi - Venetsiasta tuli jälleen Hopeinen leijona ja virallinen Oscar-ehdokkuus meni vain täpärästi sivusuun - mutta toisaalta taas vähintään yhtä tuntematon meikäläisillä markkinoilla kuin edellinenkin ohjaajansa teos.

Ytimeltään Paradise on mitä puhtain pienen budjetin art house -sotadraama, joka hylkää jo kättelyssä koko joukon kulahtaneimpia genrensä kliseitä. Tällä kertaa ei nähdä massiivisia sotakohtauksia, hulluja natseja tai muuta vastaavaa vaan vähäiset intiimit tapahtumat keskittyvät kolmen toisiinsa kiinteästi liittyvän hahmon ympärille. Näistä ensimmäinen on venäläis-ranskalainen nainen, joka pidätetään tämän jäätyä kiinni juutalaisten lasten piilottelusta. Toinen hahmoista on tätä kuulusteleva naiskauneudelle perso ranskalainen veljeilijä, joka kuitenkin on valmis myymään aatteensa lihanpalasta. Kolmas henkilöhahmo on saksalainen upseeri, joka päätyy tekemään raskaan valinnan velvollisuuden ja rakkauden välillä. Varsinaisena ydinteemana tarinassa on kunkin henkilöhahmon käymä moraalinen kiirastuli elämän ja kuoleman näyttämöllä.

Kaikkein mielenkiintoisin aspekti Kontšalovskin elokuvassa on tapa jolla se on kerrottu: katsojalle tehdään selväksi jo aivan alussa, että tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle, joista nykyhetkessä henkilöhahmot kertovat tarinaansa kasvottomalle ja nimettömälle haastattelijalle eli yleisölle ja kaikki muu on pelkkää takaumaa, josta edelleen suurin osa sijoittuu sisätiloihin ja koostuu enimmäkseen silkasta kahden tai kolmen hahmon välisestä dialogista. Kaupanpäällisinä tuleva mustavalkoinen kuvaus on kauttaaltaan pahuksen tyylikästä katseltavaa, vaikka kirkkaan teräväpiirtotasoinen kuva korostaakin ikävästi lavasteiden ja puvustuksen epäuskottavaa steriiliyttä.

Jos tästä jotain erityisiä vahvuuksia kuvauksen lisäksi lähdetään lyömään kerralla pöytään, niin väkivahva käsikirjoitus sekä näyttelijät, erityisesti pääosaa esittävä Julia Visotskaja, jonka kärsivä olemus toi parhaimmillaan etäisesti mieleen jo muuan Maria Falconettinkin, mutta vain etäisesti.

Niinpä sitä tosiaan haluttaisi päästä itsekin hehkuttamaan tätä maasta taivaisiin, mutta valitettavasti en pidä tätä varsinaisesti edes The Postman's White Nightsin veroisena teoksena saati sitten parempana. Isoin kompastuskivi ainakin itselleni on tämän kahden tunnin rajapyykin ylittävä pituus, joka omasta mielestäni on jokseenkin liikaa tällaiselle toimintaa ja joukkokohtauksia kaihtavalle dialogipainotteiselle leffalle. Kymmenkunta minuuttia maltilla ja hyvällä maulla lyhennettynä Paradise voisikin olla omia suosikkejani genressään ainakin viime vuosien osalta. Nyt se on sitä vain melkein.



Arvio: 4/5



RAI, 2016 Venäjä, Saksa
Ohjaus: Andrei Kontšalovski
Käsikirjoitus: Andrei Kontšalovski, Elena Kiseleva
Näyttelijät: Christian Clauss, George Lenz, Peter Kurth, Philippe Duquesne, Thomas Darchinger, Viktor Sukhorukov, Yuliya Vysotskaya