Tyttö ja vanki (1956)

Tällaisten remakejen tapauksessa kaikenlainen kirjoittaminen on aina kaikkein vaikeinta, sillä käytännössä kyseessä on kuitenkin täsmälleen sama tarina kerrottuna vähän eri tapaan ja eri tekijöillä, mutta koko roskan vääntäminen tuntuu kuin joutuisi oikeasti keksimään pyörän kahteen kertaan turhaan uudestaan. Tytön ja vangin tapauksessa kyseessä on uudelleenlämmittely Jakov Protazanovin vuoden 1927 filmatisoinnista, joka edelleen perustuu Boris Lavrenjovin kirjoittamaan romanttiseen sotaromaaniin. Mikäli sellainen elokuva kuin Balladi sotilaasta on ennestään tuttu, niin tämä oli kyseisen mestariteoksen ohjanneen Grigori Tšuhrain debyytti ja läpimurtoteos, nykyään kai jonkinlainen lajissaan kanonisoitu klassikkokin.

Historiankirjoihin on jäänyt mielenkiintoinen maininta tämän elokuvan aivan erityisistä tuotantovaikeuksista. Tytön ja vankihan on tunnetusti sisällissotaan sijoittuva traaginen tarina puna-armeijan naispuolisen tarkka-ampujan ja valkoisten puolella taistelevan aristokraatin tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Konsepti saattaa nykyään kuulostaa harmittomalta, mutta tämä tehtiinkin kylmän sodan aikaan, jolloin aihe oli huomattavasti arkaluontoisempi. Alkuperäinen käsikirjoitus tunnetusti jouduttiin hankalaksi käyneen sensuurin vuoksi kirjoittamaan uudelleen ja uudelleen, tullen lopulta hyväksytyksi vasta Mihail Rommin, yhden aikansa vaikutusvaltaisimman neuvostoliittolaisen ohjaajan ja Tšuhrain opettajan, protestoitua viranomaisten kiemurtelua vastaan.

Tarinasta itsestään voi ainakin sanoa sen olevan edelleen melkoisen tylsää soopaa. Noin niin kuin suoraan sanottuna, se ei vain yksinkertaisesti ole vieläkään tekstinä kovinkaan kiinnostava eikä dramaattisiksi tarkoitetuista käänteistäkään oikeasti jää käteen tuon taivaallista edes siitä lopun kuuluisasta klimaattiseksi tarkoitetusta, mutta auttamattoman aneemiseksi valjahtavasta traagisesta kuolinkohtauksesta. Ehkä tällä saralla onnistunein muutos siihen mykkäversioon nähden Tšuhrain näkemys kuitenkin tuntuu ihan oikeasti käynnistyvän selvästi jo pitkälle ennen puoliväliä puna-armeijan sotilaiden paetessa takaa-ajajiaan Karakumin kuvankauniille aavikolle ja ottaessa heti alkuun kohdalle osuneen karavaanin valkoiset matkalaiset vangikseen.

Silti, en itse välittänyt tarinapuolesta tuon taivaallista. Poikkeuksellisella kauneudentajulla siunatun Grigori Tšuhrain tapauksessa maalauksellisen komean elokuvan visuaalinen anti onkin yleensä kaikkein mielenkiintoisinta seurattavaa vaikka käsikirjoitus heikko olisikin. Heti alkuun tässäkin esimerkiksi lätkäistään katsojalle Balladi sotilaasta -tyyliin tragedian alustava runollinen kertojaääni, mistä jatketaan edelleen myrskyssä vaeltavien sotilaiden kasvottomiin varjoihin, virheettömän symmetristen aaltokuvioiden täyttämään erämaahan ja lopulta kauniisiin järvimaisemiin. Välillä muistetaan kuvata jälleen pilviä ja aurinkoa; yksi sotilaista näkee eräässä kohtauksessa unta lapsuutensa kevätmaisemista ja kukkakedoista... kaikki taattua Tšuhraita, mutta vielä selvästi vähän epävarmalla otteella kuvattuna. Tässä pystyy myös lisäksi vielä helposti huomaamaan Mihail Rommin suoran vaikutuksen - mikäli miehen elokuvat siis ovat ennestään tuttuja.

Minusta on varmaan tulossa sentimentaalinen ja pinnallinen vanha hölmö, mutta olen valmis antamaan paljon anteeksi Tytölle ja vangille ihan vain Grigori Tšuhrain pistämättömän tyylitajun vuoksi. Selvästi mies on tässä ollut oman erityisen suosikkiteemansa äärellä ja epätäydellisen käsiksenkin ympärille tuntuu jo yksinomaan siksi rakentuneen valovuosia ansaitsemaansa komeammat ja huolitellummat puitteet kuin yksin ohjaajansa rakkaudesta romanttisiin tragedioihin. Harmittavasti Tšuhrain ura elokuvan parissa jäi lopulta varsin suppeaksi, tällaista silmäkarkkia voisi nimittäin nauttia ilokseen vaikka kuinka.



Arvio: 4/5



SOROK PERVYY, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Tšuhrai
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov
Näyttelijät: Izolda Izvitskaja, Nikolai Dupak, Nikolai Krjutškov, Oleg Striženov