Split (2017)

Kahvia.
Irish Coffeeta!
Kahvia.
IRISH COFFEETA!

M. Night Shyamalanin "ensimmäinen hyvä leffa vuosikausiin" kertoo kolmesta nuoresta naisesta, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet salaperäisen häiskän kidnappaamiksi. Pienenä alkutwistinä tällä salaperäisellä häiskällä sattuu myös olemaan miljoona (tarkemmin sanottuna 24) erilaista persoonallisuutta, joista osa viattomampia ja osa häijympiä.

Jostain syystä nämä samaiset persoonallisuudet tuntuvat muuttavan sivupersoonamiestä ihan fyysisestikin; yhdellä persoonista on esimerkiksi diabetes kun taas muut selviävät ilman insuliinia. En ole mikään kaksinen kallonkutistaja, mutta edellinen taitaa olla ihan Shyamalamalanin oman mielikuvituksen tuotetta.

"Äiti mä muistin pestä hampaani!"

Split alkaa harvinaisen mielenkiintoisesti, mutta alkaa lyyhistyä nopeasti oman kikkailunsa painolastin alle. Heti alkuun esimerkiksi nähdään yksi vangituista erilaisissa flashbackeissä, joista voidaankin jo heti päätellä suoraan tarinan käänteitä, mutten niitä tässä voi spoilata sen enempää. Sitten elokuva päättääkin yhtäkkiä keskittyä kidnappaajaan ja tämän mummoon eikä flashbackejäkään käytännössä nähdä juurikaan enää ennen elokuvan loppupuolta.

Tässä kohtaa aloin jo luulla itse elokuvan yrittävän emuloida jonkinlaista mielenvikaisen jakaantuneen persoonallisuuden kokemusmaailmaa, mutta kyse olikin vain kömpelöhköstä ja fokuksettomasta kerronnasta. Tekevälle sattuu.

Seuraavaksi elokuva sitten selittää kädestä pitäen kaiken auki sivupersoonamiehen psykiatrimummun suulla jo ennen puolta väliä ja sohlaa kaiken kiinnostavan mysteerin heti kättelyssä. Shyamalanilla olisi ollut täydellinen tilaisuus säästää selittelyt vaikka jälkimmäiseen puolikkaaseen ja jättää katsoja kidnapattujen naisten kanssa tylysti arvuuttelemaan sivupersoonamiehen motiiveja ja hengenelämää, mutta homma onnistuttiin ryssimään pahemman kerran. Tällä haavaa ainut jännittämisen aihe koko elokuvassa oli lähinnä se pakollinen lopputwisti.

Reiluuden nimissä on pakko sanoa, ettei tämä oikeastaan ole Shyamalaninkaan tuotannosta missään nimessä niitä huonoimpia elokuvia. Tässä on suurimman osan ajasta ihan oikeasti klaustrofobinen tunnelma, kuvaus on oikein onnistunutta, riipivä musiikki on kohdallaan ja näyttelijätkin ovat enimmäkseen hyviä, mutta jotain todella olennaista tästä jää puuttumaan. Moni on kehunut James McAvoyn repäisevää roolisuoritusta multipersoonaisena häiskänä, mutta itseäni miehen irvistely ja naamanvääntely lähinnä nauratti.

Lopussa nähtävästä pienestä cameosta ja viittauksesta yhteen Shyamalanin aiempaan elokuvaan en osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä en ole ikinä kyseistä leffaa katsonut. Olin tämänkin nähtyäni sen verran hämmentynyt, että jouduin tarkistamaan senkin joltakin itseäni viisaammalta.

Jopas olikin pettymys.
Mestariteos!
Pettymys.
MESTARITEOS!


Arvio: 2.5/5


SPLIT, 2017 USA
Tuotanto: M. Night Shyamalan, Jason Blum, Marc Bienstock
Ohjaus: M. Night Shyamalan
Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Näyttelijät: Anya Taylor-Joy, Betty Buckley, Haley Lu Richardson, James McAvoy, Jessica Sula