Pikkuponit elokuva (1986)

"Tässä me tullaan, lystejä ollaan,
pikkuponit näin leikkiä lyö.

Temppua monta, uskomatonta,
nyt lapset kiltit nähdä saa.

Hymyä huuleen, lennetään tuuleen,
pikkuponien maa."

Pikkuponit elokuva on psykedeelinen kauhutarina skitsofreenisen mielen tuotosta muistuttavassa satumaailmassa elävistä juhlia järjestävistä vaaleanpunaisista poneista ja tulivuoren huipulla asustavasta kahdella jalalla kävelevää perunaa muistuttavasta pahasta noidasta, joka haluaa pilata ponien juhlat ja hukuttaa koko pahaisen psykoottisen lelumainosmaailman ripulimönjällä. Apua kavalaa noitaa vastaan ponit saavat sinne tänne pomppivilta Barneyn kiveksiltä, joista yksi puhuu Danny DeViton äänellä. Samaan aikaa yksi vaaleanpunaisista poneista on päättänyt karata kotoa, koska ei osaa tanssia.

Vitsit sikseen. Edellisessä mainitut hahmot, maailma, öttiäiset ja otukset ovat taatusti tuttuja alkuperäistä televisiosarjaa katsoneille *kröhöm*, mutta elokuva onkin sen pilottijakso ja tässä ei oikeasti selitellä juuri mitään. Jos siis koko muu kasarilla julkaistu sarja ei ole ennestään tuttu ja Pikkuponit elokuvaa katsoo pelkästään itsenäisenä elokuva, tästä ei jää käteen juuri mitään.

Paperilla Pikkuponit elokuva kertoo ystävyydestä ja välittämisestä, mutta käytännössä se ei kuitenkaan kerro yhtään mistään. Olen tainnut jo tarpeeksi tehdä pilkkaa Star Wars: The Last Jedin juonen aukoista ja kökköisestä käsikirjoituksesta, mutta se elokuva sentään on käsikirjoitettu, siinä sentään on jokin juoni eikä filleriäkään sentään ollut kokonaisen elokuvan edestä. Pikkuponit ei muuta olekaan kuin merkityksetöntä täytemateriaalia ja täysin käsikirjoituksetonta psykedeelistä kaaosta ilman järjenhiventäkään. Kaikki tämän ystävyys- ja rakkaushorinakin toi lähinnä oksennuksen kurkkuun.

Ja tämä sentään julkaistiin ihan teattereissa asti. Pikkuponit ei siis ole suoraan videolla julkaistu halpa kökkö vaan ihan täysiverinen teattereihin asti päätynyt piirretty koko illan elokuva.

En muista vähään aikaani tylsistyneeni yhtä pahasti minkään elokuvan parissa. Compadres oli lähes surrealistisella unenlogiikalla edennyt epämääräinen ja kaoottinen painajainen, mutta siinä sentään oli jotain yritystä oikean elokuvan suuntaan. Ben-Hur oli ylipitkä sekasotku, mutta sillä sentään oli tuotantoarvot kunnossa ja ainakin muutama muistettava hahmo. Transformers: Viimeinen ritari oli pelkästään ylipitkä vajaa kolmituntinen sillisalaatti, mutta Pikkuponit enemmän kuin puolta lyhyempänä tuntuu vähintään yhtä pahalta katsoa. Mikään tässä elokuvassa ei toimi, ei niin yhtään mikään.

Mutta jätin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Ei riitä, että elokuva on jo valmiiksi täydellisen hulluuden vallassa, mutta sen englanninkielinen ääninäyttely saa jo Agapion legendaarisen huonot suomidubbauksetkin kuulostamaan tosi hyvältä. Kotoisan Agapion tekijät eivät selvästikään osanneet ollenkaan hommiaan, mutta niistä jutuista sai ainakin selkoa. Itse en todellisuudessa saanut puolistakaan pikkuponien epäselvästä englanninkielisestä dialogista täysin selvää, en edes kaikkien hahmojen nimiä!

Mutta eipä siinä vielä mitään, tässä myös lauletaan – paljon! Ja kaikki veisut ovat kauttaaltaan hirvittävintä kamaa mitä olen kuuna päivänä piirretyssä elokuvassa kuullut. Uudessa My Little Pony: Elokuvassa oli niinikään huonoja lauluja, mutta tämä saa senkin kuulostamaan joltain jumalaisen enkelkuoron esittämältä sielunmessulta. Jokainen tämän elokuvan lauluista tuntuu kestävän ikuisuuden, niitä on aivan liikaa ja melkein kaikki niistä esitetään vielä sillä samaisella karmaisevan ärsyttävällä jokellus- ja kimitysäänellä kuin kaikki dialogikin!

Tässä vielä loppuun älytön fakta: Tämä leffahan on samoilta tekijöiltä kuin The Transformers: The Movie ja G.I. Joe: The Movie. Tiettävästi tähän suunniteltiin cameoita Optimus Primelta ja G.I. Joen ääripatrioottisilta sotilasukoilta, mutta homma ilmeisesti peruttiin viime hetkellä, jostain syystä...

Optimus Prime My Little Ponyssa. Miettikääpä sitä!

"Luckily I'm not in this movie!"

Tavallaan Pikkuponit elokuva on jälleen täydellinen esimerkki siitä, miten aika kykenee velmusti kultaamaan muistot pahemman kerran. Minun nuoruudessani My Little Pony oli vielä joka kersan suosikkiohjelma ja niitä leluja löytyi melkein joka huushollista. Itse asiassa olin aidosti rehellisyyden nimissä valmis antamaan tällekin jopa ihan hyvät pisteet pelkän ulkomuistin perusteella, mutta erehdyinkin katsomaan tämän ensin. Kelpo nostalgiaviihteen sijaan sainkin ainoastaan tahatonta hupia bongailemalla tästä etäisesti monimieliseltä näyttäviä pöhköjä yksityiskohtia ja animaatiovirheitä.

Tänä päivänä alkuperäinen Pikkuponit elokuva näyttäytyykin useimmille varmaan lähinnä jonkinlaisena kivessyövän ja aivokasvaimen ikivanhana ja harmaan pölyttyneenä elokuvallisena vastineena, jota ei nykypäivänä katsoisi pieninkään vauva kuolematta tylsyyteen ensimmäisen kymmenen minuutin kuluessa. Aika on yksinkertaisesti ajanut täysin ohi vanhoista Pikkuponeista, ei siitä vaan kuulkaas mihinkään pääse.

Samalla tämä on mainio muistutus siitä, miten hyvä uusi sarja ja sen pohjalta tehty elokuva oikeasti ovat. Toinen on nykyään tunnettu runsaslukuisesta, lähes kaikenikäisistä miehistä ja naisista koostuvasta kiihkeästä harrastajajoukostaan siinä missä tämä kulahtaneempi joutaisi jo vanhuuttaan kituvana kaakkina suoraan liimatehtaalle.


Arvio: 0.5/5


MY LITTLE PONY: THE MOVIE, 1986 USA
Tuotanto: Joe Gracal, Tom Griffin, Michel Joens
Ohjaus: Mike Joens
Käsikirjoitus: George Arthur Bloom
Näyttelijät: Alice Playten, Charlie Adler, Cloris Leachman, Danny DeVito, Jon 'Bowzer' Bauman, Madeline Kahn, Rhea Perlman, Tammy Amerson, Tony Randall