Syvä kurkku (1972)

Vuoden 1972 Yhdysvaltojen presidentinvaalien yhteydessä joukko putkimiehiä murtautui demokraattisen puoleen Watergate-hotellissa sijainneeseen väliaikaiseen toimistoon. Myöhemmin paljastui, että nämä kyseiset ”putkimiehet” olivat todellisuudessa republikaanipuoleen ehdokkaan, Richard Nixonin palkkalistoilla. Seuranneen valtavan Watergate-skandaalin seurauksena ”Tricky Dick” joutui eroamaan virastaan kesken kauden ja joukko Nixonin avustajia päätyi kiven sisään virkarikoksista. Tapaus muistetaan ennen kaikkea salaperäisestä ”Deep Throat” -peitenimellä esiintyneestä todistajasta, jonka myötävaikutuksesta koko vyyhti aikoinaan ratkesi. Gerard Damianon psykedeelis-humoristinen aikuisviihde-elokuva Deep Throat ei ole mikään poliittinen trilleri eikä se kerro Watergate-skandaalista, mutta se liittyy tapaukseen nimettömän todistajan lainaaman nimensä perusteella. Jos jäitte miettimään, mitä ”deep throat” sanana tarkoittaa, kysykää vaikka isältä tai isoveljeltä.

Deep Throatin tarinaa on vähän vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän parhaani. Elokuva ensinnäkin alkaa selostuksella Sigmund Freudista. Sitten seuraa yli viisi minuuttia pitkät alkutekstit, jonka aikana Linda Lovelace ajelee autolla letkeän 70-lukulaisen pornomusiikin soidessa taustalla. Sitten nähdään minuuttikaupalla veikeää vaakamamboa hippimusiikin ja Hammon-urkujen säestämänä. Sitten tuumataan, ettei Linda olekaan täysin tyydyttynyt, on käytävä lääkärin juttusilla. Lääkärin diagnoosi on, että Lindalla on klitoris kitalaessa. ”Ajatelkaa asiaa positiiviselta kantilta. Teillä sentään on klitoris”, lohduttaa mieslääkäri. Hoidoksi tohtori tarjoaa oraalista konjugaatiota heti paikan päällä. Hoideltuaan Lovelacen jalo tohtorimme huomaa, että myös hoitsut kaipaavat kipeästi kalibrointia. Sitten sovitellaankin jälleen vähän uros/naaras-liitäntöjä hilpeän hippirockin tahdissa.

Kaikenlaiseen epäsiveelliseen ja irstaaseen tottunut nykyihminen tuskin voi edes käsittää miten rankkaa hc-shittiä Deep Throat on viattomammalla ajalla ilmestyessään ollut. Joskus 70-luvun alkupuolella tämä oli valtava hitti, jonka suosiota loputon ajojahti, elokuvasensuuri ja sen ympärillä hääränneiden ihmisten kohtaamat lakitekniset ongelmat vain entisestään kasvattivat. Tähän päivään mennessä elokuva on yksinään tuottanut yli 600 miljoonaa dollaria, mikä tekee siitä ylivoimaisesti menestyneimmän aikuisviihde-elokuvan, jota on koskaan tehty. Elokuvan oikeuksien omistajat perustivat voitoillaan oman firman, joka myöhemmin erikoistui erilaisten provokatiivisten halpaelokuvien, kuten The Texas Chainsaw Massacren ja Coonskinin tuotantoon.

Internetin ihmeelliseen maailmaan ja meidän aikamme tarjontaan tottuneen nykyihmisen silmin elokuva näyttäytyy lähinnä hilpeänä campina enemmän kuin minään muuna. Tai no, onhan tässä reippaanpuoleisesti paljasta pintaa ja ainakin 17 rakastelukohtausta, mutta kökkö dialogi, jatkuvasti heiluva kamera ja vähän sinne päin hoidettu näyttely - lukuun ottamatta aina niin karismaattista mursuviiksillä varustettua Harry Reemsiä - todennäköisesti syö miestä kuin miestä. Aivan oma lukunsa on tietysti lähes koko ajan taustalla soiva huolettoman rento vanhan ajan pornomusiikki, joka ainakin itsessäni herätti enemmän hilpeyttä kuin mitään muuta.

Deep Throat ei enää nykyaikana ole likimainkaan härskeintä tai rankinta mitä tällä saralla on tehty, eikä se oikeastaan ole kovin kaksinen edes pornoelokuvana muista elokuvallisista ansioista puhumattakaan, mutta se viihdyttää ja sehän tässä on tärkeintä. Luulisi, että tästä irtoaa iloa ainakin kaikille nostalgisen aikuisviihteen, halpisten ja hyvän campin ystäville. Jos ei mitään muuta, niin on tällä kautta aikain menestyneimmällä aikuisviihdeteoksella kai ihan elokuvahistoriallista ja yleissivistyksellistäkin arvoa - tietenkään viihdearvoa unohtamatta. Kukin katsokoon omalla vastuullaan.

Arvio: 4/5

DEEP THROAT, 1972 USA
Tuotanto: 
Ohjaus: Gerard Damiano
Käsikirjoitus: Gerard Damiano
Näyttelijät: Linda Lovelace, Harry Reems,