Shakki tekee ihmeitä.
Elokuvatuottaja James B. Harrisin kerrotaan kierrelleen maita
ja mantuja etsien käsiinsä uusia lupaavia kykyjä studion
palkkalistoille. Muuan shakkiturnauksen yhteydessä tämä tuli
tutustuneeksi aloittelevaan valokuvaaja-elokuvaohjaajaan nimeltä
Stanley Kubrick. Kubrick olikin koko ikänsä nerokkaan
taiteilijan ohella myös innokas shakinpelaaja, ja ohjaaja pelasi
paljon myös klassikoidensa kuvauksissa. Harrisin tuella tuotettu
Peli on menetetty onkin viimeisen päälle viilattuna
rikosrainana kuin suunniteltu tinkimättömän pelimiehen
ohjattavaksi. Film noirin laariin lukeutuva teos kertoo rosvokoplan
suuresta suunnitelmasta ja epäonnistumisesta: tapahtumapaikkana on
ravirata, kohteena taas vedonlyöntitoimiston kassavarat. Ajatus
täydellisestä rikoksesta ei ollut uusi – tarinankerronnallinen
tyylitaju ja toteutuksen laatu kylläkin senkin edestä.
Sterling Haydenin terävällä baritonilla puhuva Joe Clay vapautuu elokuvan alussa vankilasta ”muuttuneena miehenä”. Entistäkin kunnianhimoisempi mies kokoaa ensitöikseen ympärilleen iskuryhmän tunnistettavien noir-kasvojen tulkitsemista korruptoituneista kytistä, machoista italokuumapäistä ja muista klassisista niljakkeita – Murder for Contractista ja Tohtori Ben Caseystä tuttu karvakäsihurmuri ja seksisymboli Vince Edwardskin vetäisee Kubrickin leffassa pienen sivuosaroolin. Laadukkaan rikosjännärin perinteitä kunnioittaen elokuvan hahmot nähdäänkin alusta asti suunnittelemassa tulevaa iskuaan jälkimmäisen puolikkaan kestävää kliimaksia silmällä pitäen. Hahmojen kohtaamat vastoinkäymiset ja keskinäinen kinastelukin jättävät katsojat arvailemaan tapahtumien kulkua ja ratkaisevaa käännettä.
Teräväpiirtotasoisena katsottuna Kubrickin visuaalinen silmä pääsee oikeuksiin. Peli on menetetty oli ohjaajan ansiolistalla ensimmäinen ”kypsä” elokuva muutamien alkuaikojen kokeilujen jälkeen. Noirille tyypilliset, Citizen Kanesta ammentavat valaistusratkaisut dramaattisine varjoineen, valonlähteineen sekä savuisine huoneineen ovatkin kuin suoraan vuosikymmen aiemmin ohjatuista genren klassikoista. Kubrickin noirin itsensä tekoajankohdasta kertovat erityisesti korruption sekä poliisin ja viranomaisten epäonnistumisen korostaminen – lopussa paha ei saa palkkaansa poliisin neuvokkuuden vuoksi vaan kömpelyyttään ja huonoa tuuriaan. Vanhan ajan sensuurin vuoksi rikollisen oli siis aina jäätävä käpälälautaan viimeistään elokuvan lopussa.
Kubrickin rikosjännärin ehdoton huippukohta onkin itse rikos. Ohjaaja onkin kerronnassaan hyödyntänyt D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta tuttua ristiinleikkausta, jossa henkilöhahmojen näkökulmista ja eri aikatasoista loikitaan mutkattomasti toisiinsa. Tässä tapauksessa Kubrick kertoo rikoksen anatomian mahdollisimman pitkälle reaaliajassa ja avaintapahtuma kerrallaan: rikoskoplan jokaisella jäsenellä on oma tarkoin määritelty paikkansa ja tehtävänsä Joe Clayn uhkapelissä. Studiopomot ja koeyleisö pitivät Kubrickin epälineaarista kerrontaa niin vaikeaselkoisena, että ohjaaja määrättiin ensin editoimaan teoksensa uudelleen ja lisäämään taustalle kertojan. Alkuperäinen versio veti kahdesta pidemmän korren, ja kertojakin latelee noir-tyyliin epätarkkuuksia, puolitotuuksia ja puhtaita valheita.
Peli on menetetty oli Kubrickin läpimurtoelokuva, ehta noir-klassikko sekä epälineaarisen kerronnan merkkiteos. Välitön seuraus Kubrickin ohjaustyön menestyksestä oli pesti Kirk Douglasin Kunnian polkujen ruorista – ja mehän tiedämmekin jo ennestään kyseisen teoksen laadukkuuden. Peli on menetetty tuskin keksi tai edes popularisoi ryöstöleffojen peruskaavaa, mutta klassikkona Kubrickin teos lienee inspiroinut ja muuten vaikuttanut enemmän kuin muutamaan myöhempään lajityypin teokseen. Vastaavia leikkaustekniikoita runsaalla kädellä hyödyntänyt Quentin Tarantino erityisesti on myöntänyt inspiroituneensa suoraan Kubrickin ohjaustyöstä – ja Tarantinon mukana kokonainen sukupolvi nuoria elokuvantekijöitä. Ja koko jupakka alkoi yhdestä ainoasta shakkipelistä.
Arvio: 5/5
THE KILLING, 1956 USA
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Jim Thompson, Stanley Kubrick
Näyttelijät: Sterling Hayden, Vince Edwards, Coleen Gray, Elisha Cook Jr.
Sterling Haydenin terävällä baritonilla puhuva Joe Clay vapautuu elokuvan alussa vankilasta ”muuttuneena miehenä”. Entistäkin kunnianhimoisempi mies kokoaa ensitöikseen ympärilleen iskuryhmän tunnistettavien noir-kasvojen tulkitsemista korruptoituneista kytistä, machoista italokuumapäistä ja muista klassisista niljakkeita – Murder for Contractista ja Tohtori Ben Caseystä tuttu karvakäsihurmuri ja seksisymboli Vince Edwardskin vetäisee Kubrickin leffassa pienen sivuosaroolin. Laadukkaan rikosjännärin perinteitä kunnioittaen elokuvan hahmot nähdäänkin alusta asti suunnittelemassa tulevaa iskuaan jälkimmäisen puolikkaan kestävää kliimaksia silmällä pitäen. Hahmojen kohtaamat vastoinkäymiset ja keskinäinen kinastelukin jättävät katsojat arvailemaan tapahtumien kulkua ja ratkaisevaa käännettä.
Teräväpiirtotasoisena katsottuna Kubrickin visuaalinen silmä pääsee oikeuksiin. Peli on menetetty oli ohjaajan ansiolistalla ensimmäinen ”kypsä” elokuva muutamien alkuaikojen kokeilujen jälkeen. Noirille tyypilliset, Citizen Kanesta ammentavat valaistusratkaisut dramaattisine varjoineen, valonlähteineen sekä savuisine huoneineen ovatkin kuin suoraan vuosikymmen aiemmin ohjatuista genren klassikoista. Kubrickin noirin itsensä tekoajankohdasta kertovat erityisesti korruption sekä poliisin ja viranomaisten epäonnistumisen korostaminen – lopussa paha ei saa palkkaansa poliisin neuvokkuuden vuoksi vaan kömpelyyttään ja huonoa tuuriaan. Vanhan ajan sensuurin vuoksi rikollisen oli siis aina jäätävä käpälälautaan viimeistään elokuvan lopussa.
Kubrickin rikosjännärin ehdoton huippukohta onkin itse rikos. Ohjaaja onkin kerronnassaan hyödyntänyt D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta tuttua ristiinleikkausta, jossa henkilöhahmojen näkökulmista ja eri aikatasoista loikitaan mutkattomasti toisiinsa. Tässä tapauksessa Kubrick kertoo rikoksen anatomian mahdollisimman pitkälle reaaliajassa ja avaintapahtuma kerrallaan: rikoskoplan jokaisella jäsenellä on oma tarkoin määritelty paikkansa ja tehtävänsä Joe Clayn uhkapelissä. Studiopomot ja koeyleisö pitivät Kubrickin epälineaarista kerrontaa niin vaikeaselkoisena, että ohjaaja määrättiin ensin editoimaan teoksensa uudelleen ja lisäämään taustalle kertojan. Alkuperäinen versio veti kahdesta pidemmän korren, ja kertojakin latelee noir-tyyliin epätarkkuuksia, puolitotuuksia ja puhtaita valheita.
 |
| Vince Edwards |
Peli on menetetty oli Kubrickin läpimurtoelokuva, ehta noir-klassikko sekä epälineaarisen kerronnan merkkiteos. Välitön seuraus Kubrickin ohjaustyön menestyksestä oli pesti Kirk Douglasin Kunnian polkujen ruorista – ja mehän tiedämmekin jo ennestään kyseisen teoksen laadukkuuden. Peli on menetetty tuskin keksi tai edes popularisoi ryöstöleffojen peruskaavaa, mutta klassikkona Kubrickin teos lienee inspiroinut ja muuten vaikuttanut enemmän kuin muutamaan myöhempään lajityypin teokseen. Vastaavia leikkaustekniikoita runsaalla kädellä hyödyntänyt Quentin Tarantino erityisesti on myöntänyt inspiroituneensa suoraan Kubrickin ohjaustyöstä – ja Tarantinon mukana kokonainen sukupolvi nuoria elokuvantekijöitä. Ja koko jupakka alkoi yhdestä ainoasta shakkipelistä.
Arvio: 5/5
THE KILLING, 1956 USA
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Jim Thompson, Stanley Kubrick
Näyttelijät: Sterling Hayden, Vince Edwards, Coleen Gray, Elisha Cook Jr.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.