Stosstrupp 1917 (1934)

Juoksuhaudat. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudat olivat kuolemanloukku niin hyökkääjille kuin puolustajillekin. Yksinkertaisimmillaan juoksuhaudat olivat vain multaiseen maahan kaivettuja ojia ja päälle aseteltuja risuja tai läkkipeltiä, ajan mittaan kaivanteiden rakenteita vahvistettiin puu- ja teräsbetonirakenteilla. Puolustusasemiin kerääntyvä vesi ja kuona tekivät sotilaiden elämästä helvettiä, mutta ainakin puolustusasemat säilyivät puolin ja toisin pitkälti muuttumattomina. Rintamalinjojen juututtua paikoilleen eri osapuolet alkoivat kehitellä uusia menetelmiä juoksuhautasodan voittamiseksi. Saksalaiset kehittivät erikoiskoulutetuista ”shokkisotilaista” koostuvat yksikkönsä, joiden tarkoitus oli keskitetyillä taktisilla iskuilla vallata ja tuhota vihollisen asemia sekä valmistella läpimurtoa armeijalle.

Saksalaiset Stosstrupp-joukot lukeutuvatkin erityisesti kotimaassaan ensimmäisen maailmansodan ikonisimpaan kuvastoon. Siksi tuskin tuleekaan yllätyksenä, kuinka paljon kunniakkaan ja jännittävän aiheen ikonografiaa onkaan Saksassa viljelty sitten pölyn laskeutumisen. Näyttelijänä paremmin tunnetun Ludwig Schmid-Wildyn esikoisohjaus Stosstrupp 1917 on yksi monista aiheen klassisista kuvauksista. Sotadokumentteja ja arkistomateriaalia ensimmäisestä maailmansodasta nähneet lienevätkin jo tuttuja Schmid-Wildyn teoksen hämmentävän realistisen lavastuksen kanssa: 30-luvun puolivälissä sotaelokuva oli ulkoisilta avuiltaan hiottu niin täydellisyyteensä, että ajan teoksia on spontaanisti sekoitettu aitoon tavaraankin. Yli-ikäiset näyttelijät paljastavat tässä tapauksessa tarinan fiktioksi.

Stosstrupp 1917 on lavastustaan ja sotakuvaustaan lukuun ottamatta pahasti viallinen elokuva. Natsien kolkutellessa vallan kammareiden ovia kokonainen sukupolvi ansioituneita elokuvantekijöitä oli jo paennut maasta. Kokemattoman Schmid-Wildyn tekemät virheet ovat toisaalta erittäin kiehtovia ja lisäsivät katselunautintoani: selkeää draaman kaarta tai rakennetta ei Stosstruppien tarinassa liene lainkaan, vaan sota on kuvattu Ernst Jüngerin muistelmien tapaan kaoottisena ja ennustamattomana. Samoista aihioista sekä neuvostoelokuvista muistuttaa yksilöllisten hahmojen puuttuminen. Erityisesti Jüngerin muistelmista saakin elävän kuvan, kuinka länsirintamalla kasvottomia miehiä tuli ja meni niin vinhaan tahtiin, ettei näiden nimistä tai elämänvaiheista jaksanut tai voinutkaan enää välittää.

Ilman kontekstia tällaiset realismiin painottuvan teoksen katsominen voipi olla aikas ja kurja kokemus. Stosstrupp 1917 olettaakin yleisön olevan ennestään tuttu ”myrskyjoukkojen” historiasta ja toiminnasta, eikä suotta ala selitellä auki jutun jujua. Henkilökohtaisena pettymyksenä katsojalle ei varsinaisesti edes näytetä miljöön autenttisuudesta huolimatta oikeita rynnäkkötaktiikoita tai erikoissotilaiden toimintaa. Schmid-Wildy lieneekin ollut itse taistelutoimintaa kiinnostuneempi yleisen tason myyttisestä rintamakokemuksesta ja aiheen nostalgiasta – Stosstruppia pidettiinkin rohkeuden ja miehuullisuuden symbolina. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhauta- ja shokkitaktiikat ovat mielenkiintoinen ja inspiroiva pala sotahistoriaa, ja soisin aihetta käsiteltävän sotaelokuvissakin muutenkin kuin näin pinnallisella tasolla.


Arvio: 2.5/5


STOSSTRUPP 1917, 1934 Saksa
Ohjaus: Ludwig Schmid-Wildy, Hans Zöberlein
Käsikirjoitus: Hanz Zöberlein, Franz Adam, Marian Kolb
Näyttelijät: Ludwig Schmid-Wildy, Beppo Brem, Max Zankl