Joka ei ollut milleniumin
alkuvuosina televisiolla ja roskaleffoilla aivojaan mössöksi
tuhoava teinikapinallinen, tuskin kykeneekään ymmärtämään
Masters of Horrorin herättämää innostusta. Tales from
the Cryptistä tutun Mick Garrisin luoman antologiasarjan
kuningasideana oli kutsua kauhun parissa kannuksensa ansainneita
ohjaajaguruja ympäri maailmaa näyttämään osaamistaan
televisiomuottiin supistettujen tarinoiden parissa. Laadun takeeksi
alan ja genren isoille kihoille annettiin mittavat taiteelliset
vapaudet visioida näköradion ruudulle kieroutuneimpia ja
visvaisimpiakin aivoituksiaan. Vain Takashi Miiken insestiä,
raiskauksia ja kidutusta sisältävä ohjaustyö jätettiin
televisiossa näyttämättä. Spoiler alert: kyseessä on sarjan
paras jakso.
Eipä kuitenkaan mennä asioiden edelle. Masters of Horrorin ensimmäisen kauden alkupään ehdoton huippukohta on mielestäni Stuart Gordonin näkemys H.P. Lovercraftin Unet noitatalossa -novellista. Gordonhan suunnitteli jo 80-luvulla televisiosarjaa kauhumestarin novellien pohjalta. Lähimmäksi kauhuguru pääsi suunnitelmiensa toteuttamista juurikin Masters of Horrorissa, ja ohjaajan rakkaus lähdemateriaaliin näkyy toteutuksen laadussa: muutamia modernisointeja ja muokattuja yksityiskohtia lukuun ottamatta Lovecraftin tarina onkin kääntynyt mediasta toiseen lähes sellaisenaan. Vaikka pidänkin Don Coscarellista (Phantasm, Beastmaster, Bubba Ho-Tep) elokuvantekijänä, ei tämän ohjaama pilotti nouse keskinkertaisen paremmalle puolelle. Harmi.
Muutaman avausepisodin perusteella tuleekin nopsaan havainneeksi Masters of Horrorin perimmäisen ongelman: eri ohjaajien teokset heittelevät laadussa ja tyylissä vuoristoratamaisesti laidasta laitaan. Gordonin komean Lovecraft-tulkinnan ohella on suosikeistani mainittava Dario Argenton Jenifer, jossa hyvää tarkoittava poliisimies pelastaa hirviönaisen kuolemalta – ja joutuukin itse tämän piinaamaksi. Mielestäni vähemmän väkivaltaiset episodit ovatkin yleisesti ottaen Garrisin sarjan mielenkiintoisempaa antia. Jos nyt ei päräyttävintä, niin ainakin eksentrisintä kauhua edustaa Joe Danten hupsu tarina maan mullista äänestämään nousseista sotaveteraaneista.
Ajattomia klassikoita Masters of Horrorin tuotantofilosofia pystyi tuottamaan kaikkiaan kaksi kappaletta: Takashi Miiken jo mainitsinkin, toisen ohjasi John Carpenter. Carpenterin visio on vähän kuin Polanskin Yhdeksäs portti, jossa kirotun kirjan sijaan metsästetäänkin kirottua elokuvaa. Mestarin ysärivuoden kauhisteluista diggaavat todennäköisesti saavat enemmän irti myös Masters of Horrorin Carpenter-jaksosta – itse en ensi-istumalta ollut varma näkemästäni. Tavoilleen uskollisesti kauhun mestari myös sävelsi ja äänitti jaksonsa musiikit omakätisesti. Japanilaisista lähteistä ammentava Miike taas kertoo groteskin ja provokatiivisen tarinan kadonnutta rakastettuaan etsivästä miehestä. Miiken tarinassa riittää toisiaan ristiriitaisempia ja sairaampia kerroksia kuin kuumehoureisessa Rashomonissa.
Masters of Horrorin tarua kesti kaikkiaan kaksi tuotantokautta ennen takin tyhjenemistä. Garrisin konseptin olennaisin heikkous ei mielestäni ollut laadussa tai tyylissä, vaan ajoituksessa: Masters of Horrorin kaltainen suuren maailman kauhushow olisi ollut kuin kotonaan suoratoistopalveluissa, joista katsoessaan yleisön ei olisi tarvinnut odottaa viikkoa vain pettyäkseen kehnompien episodien laatuun. Kuinka upeaa olisikaan ollut esimerkiksi Roman Polanskin paluu kauhun pariin? Mahdettiinkohan miestä edes kysyä? Tales from the Cryptin kaltaisen klassikon kanssa Masters of Horror ei kykene kilpailemaan tasapäisesti täysikuun aikanakaan, Rod Serlingin Night Galleryn myöhempien episodien kanssa vain ehkä. Mastersin parhaimmat yksittäiset tarinat taas edustavat likimain terävintä kauhuosaamista tekijöiltään sitten kultaisten nuoruusvuosien. Kultaisten, niin… oi niitä aikoja!
Arvio:3/5
MASTERS OF HORROR: SEASON 1, 2005-2006 USA, Kanada, Japani
Ohjaus: Joe Dante, John Landis John Carpenter, Don Coscarelli, Stuart Gordon, Dario Argento, Takashi Miike
Käsikirjoitus: Don Coscarelli, Stuart Gordon, Steven Weber, Richard Matheson, Mick Garris, John Landis, Shimako Iwai
Näyttelijät: Udo Kier, Warren Kole, Youki Kudoh, Angus Scrimm, Anthony Griffith
Eipä kuitenkaan mennä asioiden edelle. Masters of Horrorin ensimmäisen kauden alkupään ehdoton huippukohta on mielestäni Stuart Gordonin näkemys H.P. Lovercraftin Unet noitatalossa -novellista. Gordonhan suunnitteli jo 80-luvulla televisiosarjaa kauhumestarin novellien pohjalta. Lähimmäksi kauhuguru pääsi suunnitelmiensa toteuttamista juurikin Masters of Horrorissa, ja ohjaajan rakkaus lähdemateriaaliin näkyy toteutuksen laadussa: muutamia modernisointeja ja muokattuja yksityiskohtia lukuun ottamatta Lovecraftin tarina onkin kääntynyt mediasta toiseen lähes sellaisenaan. Vaikka pidänkin Don Coscarellista (Phantasm, Beastmaster, Bubba Ho-Tep) elokuvantekijänä, ei tämän ohjaama pilotti nouse keskinkertaisen paremmalle puolelle. Harmi.
Muutaman avausepisodin perusteella tuleekin nopsaan havainneeksi Masters of Horrorin perimmäisen ongelman: eri ohjaajien teokset heittelevät laadussa ja tyylissä vuoristoratamaisesti laidasta laitaan. Gordonin komean Lovecraft-tulkinnan ohella on suosikeistani mainittava Dario Argenton Jenifer, jossa hyvää tarkoittava poliisimies pelastaa hirviönaisen kuolemalta – ja joutuukin itse tämän piinaamaksi. Mielestäni vähemmän väkivaltaiset episodit ovatkin yleisesti ottaen Garrisin sarjan mielenkiintoisempaa antia. Jos nyt ei päräyttävintä, niin ainakin eksentrisintä kauhua edustaa Joe Danten hupsu tarina maan mullista äänestämään nousseista sotaveteraaneista.
Ajattomia klassikoita Masters of Horrorin tuotantofilosofia pystyi tuottamaan kaikkiaan kaksi kappaletta: Takashi Miiken jo mainitsinkin, toisen ohjasi John Carpenter. Carpenterin visio on vähän kuin Polanskin Yhdeksäs portti, jossa kirotun kirjan sijaan metsästetäänkin kirottua elokuvaa. Mestarin ysärivuoden kauhisteluista diggaavat todennäköisesti saavat enemmän irti myös Masters of Horrorin Carpenter-jaksosta – itse en ensi-istumalta ollut varma näkemästäni. Tavoilleen uskollisesti kauhun mestari myös sävelsi ja äänitti jaksonsa musiikit omakätisesti. Japanilaisista lähteistä ammentava Miike taas kertoo groteskin ja provokatiivisen tarinan kadonnutta rakastettuaan etsivästä miehestä. Miiken tarinassa riittää toisiaan ristiriitaisempia ja sairaampia kerroksia kuin kuumehoureisessa Rashomonissa.
Masters of Horrorin tarua kesti kaikkiaan kaksi tuotantokautta ennen takin tyhjenemistä. Garrisin konseptin olennaisin heikkous ei mielestäni ollut laadussa tai tyylissä, vaan ajoituksessa: Masters of Horrorin kaltainen suuren maailman kauhushow olisi ollut kuin kotonaan suoratoistopalveluissa, joista katsoessaan yleisön ei olisi tarvinnut odottaa viikkoa vain pettyäkseen kehnompien episodien laatuun. Kuinka upeaa olisikaan ollut esimerkiksi Roman Polanskin paluu kauhun pariin? Mahdettiinkohan miestä edes kysyä? Tales from the Cryptin kaltaisen klassikon kanssa Masters of Horror ei kykene kilpailemaan tasapäisesti täysikuun aikanakaan, Rod Serlingin Night Galleryn myöhempien episodien kanssa vain ehkä. Mastersin parhaimmat yksittäiset tarinat taas edustavat likimain terävintä kauhuosaamista tekijöiltään sitten kultaisten nuoruusvuosien. Kultaisten, niin… oi niitä aikoja!
Arvio:3/5
MASTERS OF HORROR: SEASON 1, 2005-2006 USA, Kanada, Japani
Ohjaus: Joe Dante, John Landis John Carpenter, Don Coscarelli, Stuart Gordon, Dario Argento, Takashi Miike
Käsikirjoitus: Don Coscarelli, Stuart Gordon, Steven Weber, Richard Matheson, Mick Garris, John Landis, Shimako Iwai
Näyttelijät: Udo Kier, Warren Kole, Youki Kudoh, Angus Scrimm, Anthony Griffith
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.