Aerograd (1935)

Edistys saapuu sinunkin takapihallesi, toveri. Kuten tunnettua, suurin osa Venäjän pinta-alasta on asumatonta – joku sanoisi jopa asumiskelvotonta – metsää ja erämaata. Neuvostoaikaan sikäläinen hallinto subventoikin ahkerasti siperialaisia asujaimistoa pitääkseen elämälle vihamielisimmät kolkkansa kansoitettuna. Viisaat päät ovat arvuutelleet jättimäisen resurssinielun osuutta järjestelmän romahdukseenkin. Vielä Neuvostojen maan alkuaikoina optimismi oli kuitenkin huipussaan, ja uusia yhdyskuntia ja sotilastukikohtia rakennettiin korpeen toisensa perään kuin sahapukkeja Savossa. Aerograd, kuvitteellinen lentotukikohta Tyynenmeren rannalla, saa jopa linnut laulamaan isänmaallisia lauluja Puolueen ja Suuren johtajan kunniaksi. Kuinka kaunis ja viisas isä Stalin onkaan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole sosialismin tuomasta mullistuksesta mielissään – levottomien rajaseutujen suojissa entisten valkokapinallisten joukkoja samoilee yhä janoten työläisen verta. Paikallisille turkismetsästyksestä eläville heimoille lännen suuri valloittaja tuo mukanaan toivon ja lupauksen Stalinin isällisestä huolenpidosta. Kirotuilla japanilaisilla taas on omat imperialistiset suunnitelmansa vihatun venäläisen kukistamiseksi: rohkeiden bolshevikkien rakentaessa tietä edistykselle yksittäiset ylinäyttelevät japanilaissotilaat ja -vakoojat ottavat yhteen rohkeiden punapartisaanien kanssa. Juonta ja nimeltä tunnettuja henkilöhahmoja on toisin sanoen Aleksandr Dovzenkon Aerogradissa vaivoin edes sosialistiseksi realismiksi. Propagandana teoksen sanoma onkin esitystapaansa tärkeämpi.

Surullista seurattavaa on entisaikojen neuvostomestareiden pudotus huippuvuosistaan. Vielä pari ajastaikaa takaperin Dovzenko ohjasiArsenalin, yhden kautta aikain hienoimmista ja ravistelevimmista sotadraamoista. Aerogradin kohdalla jälkeä enää vaivoin tunnistaakaan tekijänsä työksi, mutta hyvä että tunnistaa: Stalinin hallinnon puristuksessakin Dovzenko on selvästi säilyttänyt rakkautensa luontoa kohtaan. Viihteenä tai ylipäänsä katselukokemuksena Aerogradista ei juuri ole kotiin kirjoittamista, mutta Siperian kuvankaunis luonto Dovzenkon kuvaamana suorastaan kutsuu seikkailuun ja painimaan tiikereiden kanssa. Harmi vain, että Venäjä on sellainen maa kuin mitä se on.

Kaikista vanhan polven neuvosto-ohjaajista aika onkin mielestäni ollut armollisin juuri Aleksandr Dovzenkolle: mestari jatkoi uraansa järjestelmän tohvelin alla aina 50-luvulle ja kuolemaansa asti – ukrainalaisen tasokkaampia teoksia koottiin elokuvalliseen muotoon postuumisti. Nyky-yleisön onneksi Dovzhenkon teokset ovat vapautuneet tekijänoikeuksistaan ja siksi helposti kenen tahansa katsottavissa. Miksi siis kukaan muu ei ole intoutunut mestarin töihin tarttumaan kuin allekirjoittanut yksin? Stalinin kuoltua tämän rikoksista alettiin avoimemmin keskustella ja uhreja rehabilitoida. Josif Stalinin, tuon neuvostokansojen isän ja auringon elokuvalliset uhrit sen sijaan ovat pysyneet unhon varjoissa meidän päiviimme asti. Dovzenko ansaitsee parempaa.


Arvio: 2.5/5


AEROGRAD, 1935 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovzenko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovzenko
Näyttelijät: Stepan Shagaida, Sergei Stolyarov, Yelena Maksimova