Voi piru minkä teit.
Metallimusiikin tai genren nimen keksijän alkuperää tai kotimaata
ei vielä tähän päivään mennessä ole kyetty keksimään.
Sitkeät huhut kertovat leijonankarjahduksen kaikuneen ensimmäisen
kerran Ison-Britannian lakeuksilla joko Black Sabbathin tai
King Crimsonin kautta. Toisaalta on kuiskailtu myös
amerikkalaisen Steppenwolfin, Jimi Hendrixin sekä Sir
Lord Baltimoren panoksesta paholaisen musiikin kummisetinä.
Mikäli Brian de Palmaa on uskominen, ovat vihtahousun voimat
olleet mukana kuvioissa aina 50-luvulta valmistelemassa tuon
pirullisen taidemuodon syntymistä keskuuteemme. Syystä tai toisesta
aika ei ollut atomivuosina kypsä pitkien tukkien, kasvomaalausten ja
alavireisten särökitaroiden lanseeraamiseen, vaan sarvipään
suosikkia jouduttiinkin odottamaan aina 70-luvun alkuun. Shit
happens.
Phantom of the Paradise on vähän kuin ajankuva varhaisesta heavy metalista Hollywoodin silmin nähtynä. Elokuvan alussa naiivi musiikkimies valmistelee tulevaa mestariteostaan yhtiökumppaninsa tuella. Kuis ollakaan, pitkätukkaisella levypomolla on sittenkin omat suunnitelmansa säveltäjäystävänsä työn suhteen: yksipuolisella päätöksellä kaikenlainen musiikillinen aines päätyy herran haltuun, ja raskaan työn raataja raijataan syyttömänä vankilaan. Viekkaudella ja vääryydellä tuomittu mies pakenee kaltereiden takaa terrorisoimaan piinaajansa show-bisneksiä. Kuten kuka tahansa rehellinen liikemies vastaavassa tilanteessa, myös levypomo päättää tehdä sopimuksen kiusaajansa kanssa: vankikarkuri jatkaisi sävellystyötään ja saisi tähdekseen haluamansa naisen, kunhan spektaakkelin bisnespuoli jäisi yksin johtajan harteille.
Tietenkään sikamakealla logolla varustetun Death Recordsin pomo ei malta pitää sanaansa, vaan nuoren naisen sijaan metallimusiikkia esittämään kaivetaankin haudastaan Beatlesia muistuttavia sööttejä poikaviikareita sekä yksi käkkäräpäinen amerikkalainen machomies. Moppitukkien musiikkiesitykset kuulostavat vähän kuin Ted Nugentin, varhaisen Kissin ja 60-luvun brittirockareiden irtopalasista kootulta rock-Frankensteinilta. Ilmeisesti Black Sabbathin kaltaisen epäsovinnaisen bluesin soittaminen ei tuohon aikaan ollut valtavirran elokuvissa soveliasta, tai ehkä paikalliset eurooppalaiset musiikkitrendit olivat progevuosien amerikkalaiselle yleisölle vieraita – tai sitten Hollywood-näkyvyydestä ei ollut kohtaa paholaisen sopimuksessa.
De Palman tarkoituksena lienee aikansa populäärikulttuurin feikkiyden ja campin korostaminen. Phantom of the Paradisen koko ulkoasu näyttääkin vähän kuin Dino de Laurentiisin leffoista napatulta, eikä elokuvan hevimiehillä juuri vaikuttaisi olevan halpaa shokkivaikutelmaa tai opportunismia kaksisempaa sanomaa tai järkeä lauluissaan – sikäli de Palman piikki osuukin monessa suhteessa maaliinsa. Saamaani vaikutelmaa erikseen korostaa Faustista, Oscar Wildeltä ja Oopperan kummituksesta napatuista aineksista koottu pastissimainen tarina. Tuttujen kauhutarinoiden viittausten bongaaminen onkin hauskaa ja palkitsevaa. Kuin Spinal Tappiä enteillen myös Phantom of the Paradisen artistit vaihtelevat tyyliään summittaisesti muodin mukana. Show-bisnes on likaisinta liiketoimintaa maan päällä.
Phantom of the Paradise ei ollut menestys, eihän metallimusiikki tuolloinkaan ollut kevyttä koko kansan viihdettä. Mikä rahassa menetetään, voitetaankin mielestäni huvissa, sillä de Palman epäsovinnainen musikaali ainakin hauskuuttaa muutenkin kuin kornilla ajankuvallaan. Mielenkiintoisena havaintona Phantom of the Paradisen onkin tuottanut mies nimeltä Edward Pressman, jonka muihin teoksiin lukeutuu mm. Crow, jossa niin ikään nahkarytkyihin pukeutuva naamioitu rock-mies palaa haudan takaa kostamaan vanhoille vihamiehilleen hevijytkeen pauhatessa taustalla. Brian de Palma lienee saanut inspiraationsa Beatlesista, mutta Pressmanin idean alkulähteestä ei taida olla epäilyksiä senkään vertaa. Crowin tavoin myös Phantomin soundtrack on täyttä rautaa. Jotkin asiat eivät onneksi koskaan muutu pirunkaan voimasta. Rupirupiru.
Arvio: 4/5
Phantom of the Paradise on vähän kuin ajankuva varhaisesta heavy metalista Hollywoodin silmin nähtynä. Elokuvan alussa naiivi musiikkimies valmistelee tulevaa mestariteostaan yhtiökumppaninsa tuella. Kuis ollakaan, pitkätukkaisella levypomolla on sittenkin omat suunnitelmansa säveltäjäystävänsä työn suhteen: yksipuolisella päätöksellä kaikenlainen musiikillinen aines päätyy herran haltuun, ja raskaan työn raataja raijataan syyttömänä vankilaan. Viekkaudella ja vääryydellä tuomittu mies pakenee kaltereiden takaa terrorisoimaan piinaajansa show-bisneksiä. Kuten kuka tahansa rehellinen liikemies vastaavassa tilanteessa, myös levypomo päättää tehdä sopimuksen kiusaajansa kanssa: vankikarkuri jatkaisi sävellystyötään ja saisi tähdekseen haluamansa naisen, kunhan spektaakkelin bisnespuoli jäisi yksin johtajan harteille.
Tietenkään sikamakealla logolla varustetun Death Recordsin pomo ei malta pitää sanaansa, vaan nuoren naisen sijaan metallimusiikkia esittämään kaivetaankin haudastaan Beatlesia muistuttavia sööttejä poikaviikareita sekä yksi käkkäräpäinen amerikkalainen machomies. Moppitukkien musiikkiesitykset kuulostavat vähän kuin Ted Nugentin, varhaisen Kissin ja 60-luvun brittirockareiden irtopalasista kootulta rock-Frankensteinilta. Ilmeisesti Black Sabbathin kaltaisen epäsovinnaisen bluesin soittaminen ei tuohon aikaan ollut valtavirran elokuvissa soveliasta, tai ehkä paikalliset eurooppalaiset musiikkitrendit olivat progevuosien amerikkalaiselle yleisölle vieraita – tai sitten Hollywood-näkyvyydestä ei ollut kohtaa paholaisen sopimuksessa.
De Palman tarkoituksena lienee aikansa populäärikulttuurin feikkiyden ja campin korostaminen. Phantom of the Paradisen koko ulkoasu näyttääkin vähän kuin Dino de Laurentiisin leffoista napatulta, eikä elokuvan hevimiehillä juuri vaikuttaisi olevan halpaa shokkivaikutelmaa tai opportunismia kaksisempaa sanomaa tai järkeä lauluissaan – sikäli de Palman piikki osuukin monessa suhteessa maaliinsa. Saamaani vaikutelmaa erikseen korostaa Faustista, Oscar Wildeltä ja Oopperan kummituksesta napatuista aineksista koottu pastissimainen tarina. Tuttujen kauhutarinoiden viittausten bongaaminen onkin hauskaa ja palkitsevaa. Kuin Spinal Tappiä enteillen myös Phantom of the Paradisen artistit vaihtelevat tyyliään summittaisesti muodin mukana. Show-bisnes on likaisinta liiketoimintaa maan päällä.
Phantom of the Paradise ei ollut menestys, eihän metallimusiikki tuolloinkaan ollut kevyttä koko kansan viihdettä. Mikä rahassa menetetään, voitetaankin mielestäni huvissa, sillä de Palman epäsovinnainen musikaali ainakin hauskuuttaa muutenkin kuin kornilla ajankuvallaan. Mielenkiintoisena havaintona Phantom of the Paradisen onkin tuottanut mies nimeltä Edward Pressman, jonka muihin teoksiin lukeutuu mm. Crow, jossa niin ikään nahkarytkyihin pukeutuva naamioitu rock-mies palaa haudan takaa kostamaan vanhoille vihamiehilleen hevijytkeen pauhatessa taustalla. Brian de Palma lienee saanut inspiraationsa Beatlesista, mutta Pressmanin idean alkulähteestä ei taida olla epäilyksiä senkään vertaa. Crowin tavoin myös Phantomin soundtrack on täyttä rautaa. Jotkin asiat eivät onneksi koskaan muutu pirunkaan voimasta. Rupirupiru.
Arvio: 4/5
PHANTOM OF THE PARADISE, 1974 USA
Ohjaus: Brian De Palma
Käsikirjoitus: Brian De Palma, Louisa Rose
Näyttelijät: Jessica Harper, Paul Williams, William Finley
Näyttelijät: Jessica Harper, Paul Williams, William Finley
-poster.jpg)
-screenshot.jpg)
-screenshot.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.