Sota ei koskaan muutu,
sanotaan. Sotaelokuva sen sijaan voi toisinaan saada mitä
mielenkiintoisimpia muotoja. Nuorten leijonien muotojen
tarkoituksena lienee ollut rikkoa mahdollisimman montaa aikansa
Hollywoodin kirjoitettua perussääntöä. Kolmanneksen tarinasta
kuvaaminen vihollisen näkökulmasta, sekä Marlon Brandon
nimellä kulkevan maskuliinisen maanjäristyksen asettaminen
saksalaisen upseerin rooliin kielivätkin kuvia kumartelemattomasta
asenteesta. Temppu on tuttu jo Lewis Milestonelta ja
kierrätetty useita kertoja myöhemmin kapinallisten ohjaajanerojen
toimesta. Amerikkalaisia erityispainotuksia ei kuitenkaan täysin
rohjettu laiminlyödä kumouksellisestakaan näkemyksestä:
Montgomery Cliftin ja Dean Martinin esittämät
rasvatukkaiset miekkoset käyvät läpi omat kasvukipunsa
veronmaksajista sankarillisiksi tappajiksi.
Mieskolmikon tarina alkaa sotaa edeltävällä ajalta. Brandon esittämä Christian työskentelee laskettelunopettajana baijerilaisessa lomaparatiisissa. Amerikkalaisen porvarisneidon kanssa deittaileva optimistinen Christian kertoo mielitietylleen toivovansa uuden valtionjohdon kaitsevan Saksaa ja saksalaisia kohti parempaa tulevaisuutta. Nuori mies kuitenkin kieltää olevansa natsi tai edes politiikasta kiinnostunut. Sodan myöhemmin syttyessä Christian liittyy mukaan joukkoon harmaaseen ja päätyykin sotilaspoliisiksi Pariisiin, tuohon muotivaatteiden, jalojuomien ja porttojen paratiisiin. Koska sodassa tylsyys on pahimmillaan vähintään yhtä tappavaa kuin lyijykin, päätyy Christian anomaan siirtoa Afrikan rintamalle.
Christianin nauttiessa Pariisin rauhasta tämän entinen neito aloittelee suhdetta juutalaisen miehen (Clift) kanssa. Amerikan valmistautuessa liittyäkseen taistoon jokainen kynnelle kykenevä houkutellaan värväystilaisuuksiin ja tarkastuksiin. Juutalaisena päähenkilö numero kaksi tuleekin kohdanneeksi armeijan ja yhteiskunnan ennakkoluuloja – saapa heprealainen kuonoonsakin. Päähenkilö numero kolme (Martin) ystävystyy juutalaisen kanssa, ja yhdessä näiden tiet risteävätkin lopussa illuusionsa karistaneen Brandon kanssa. Trion perusdynamiikkana Brando aloittaa innokkaana sotilaana, kun taas amerikkalaisista kypsyy sotilaita. Mojovana keskisormena aikansa yleisölle amerikkalaiset herooiset urhot nähdäänkin lopussa teloittamassa aseetonta miestä.
Näyttäviä koreografioita tai realismia haikaileville Nuoret leijonat tuottaa varmuudella pettymyksen. Edward Dmytrykin ohjaustyö keskittyykin toiminnan sijaan draamaan, ja yleisilmeeltään Nuoret leijonat on likaisimmillaankin kuin suoraan Hugo Bossin vaatekaapista – mielestäni sotaelokuvalle liiankin steriili ja viivoittimella sommiteltu. Kertoman mukaan Marlon Brandokin oli tyytymätön studion päätökseen siistiä tämän hahmon särmää: näyttelijä itse näki roolissaan tilaisuuden tutkiskella ihmismielen pimeämpiä kolkkia syvällisemmin kuin oli ajan hengelle soveliasta. Paremmin romaaniensa klassisista filmatisoinneista kuin kirjallisuudesta tunnettu Irvin Shaw taas oli pettynyt tekijöiden ratkaisulle kuvata Christian uskonsa menettävänä pinnallisena hyvänä tyyppinä alkuperäisen, sodan moraalisesti rappioittavaa vaikutusta kuvaavan draaman kaaren sijaan.
Jos Nuorista leijonista jotain olisin suonut korjattavan, niin venähtäneen pituuden: kestoa Dmytrykin teoksella on liki kolmisen tuntia, ja omaan makuuni liian suuri osa tarinasta sijoittuu kotirintamalle ja pureskelemaan joutavaa ihmissuhdesillisalaattia. Makuasioita. Klassisen Hollywoodin draamoja lähempänä omaani on Miehiä sodassa -kaltainen, suoraan asian ytimestä alkava tiivis sotatarina. Ehkä tämä mielipiteeni on epäsuosittu ja väärin muutenkin, mutta mielestäni Nuoret leijonat ei olekaan nimenomaan sotaelokuvana erityisen vaikuttava. Muutamista kovan luokan näpäytyksistä huolimatta liika seesteisyys ja turhiin ihmissuhdekiemuroihin keskittyminen vievät tarinasta parhaan terän. Marlon Brandon karisma on syy Dmytrykin ohjaustyön katsomiselle, wanhan ajan Hollywoodin glamourista nauttivat keksinevät tusinan verran lisää. Mutta muuttuiko sota? Ei minusta.
Arvio: 3/5
THE YOUNG LIONS, 1958 USA
Ohjaus: Edward Dmytryk
Käsikirjoitus: Edward Anhalt, Irvin Shaw
Näyttelijät: Marlon Brando, Montgomery Clift, Dean Martin
Mieskolmikon tarina alkaa sotaa edeltävällä ajalta. Brandon esittämä Christian työskentelee laskettelunopettajana baijerilaisessa lomaparatiisissa. Amerikkalaisen porvarisneidon kanssa deittaileva optimistinen Christian kertoo mielitietylleen toivovansa uuden valtionjohdon kaitsevan Saksaa ja saksalaisia kohti parempaa tulevaisuutta. Nuori mies kuitenkin kieltää olevansa natsi tai edes politiikasta kiinnostunut. Sodan myöhemmin syttyessä Christian liittyy mukaan joukkoon harmaaseen ja päätyykin sotilaspoliisiksi Pariisiin, tuohon muotivaatteiden, jalojuomien ja porttojen paratiisiin. Koska sodassa tylsyys on pahimmillaan vähintään yhtä tappavaa kuin lyijykin, päätyy Christian anomaan siirtoa Afrikan rintamalle.
Christianin nauttiessa Pariisin rauhasta tämän entinen neito aloittelee suhdetta juutalaisen miehen (Clift) kanssa. Amerikan valmistautuessa liittyäkseen taistoon jokainen kynnelle kykenevä houkutellaan värväystilaisuuksiin ja tarkastuksiin. Juutalaisena päähenkilö numero kaksi tuleekin kohdanneeksi armeijan ja yhteiskunnan ennakkoluuloja – saapa heprealainen kuonoonsakin. Päähenkilö numero kolme (Martin) ystävystyy juutalaisen kanssa, ja yhdessä näiden tiet risteävätkin lopussa illuusionsa karistaneen Brandon kanssa. Trion perusdynamiikkana Brando aloittaa innokkaana sotilaana, kun taas amerikkalaisista kypsyy sotilaita. Mojovana keskisormena aikansa yleisölle amerikkalaiset herooiset urhot nähdäänkin lopussa teloittamassa aseetonta miestä.
Näyttäviä koreografioita tai realismia haikaileville Nuoret leijonat tuottaa varmuudella pettymyksen. Edward Dmytrykin ohjaustyö keskittyykin toiminnan sijaan draamaan, ja yleisilmeeltään Nuoret leijonat on likaisimmillaankin kuin suoraan Hugo Bossin vaatekaapista – mielestäni sotaelokuvalle liiankin steriili ja viivoittimella sommiteltu. Kertoman mukaan Marlon Brandokin oli tyytymätön studion päätökseen siistiä tämän hahmon särmää: näyttelijä itse näki roolissaan tilaisuuden tutkiskella ihmismielen pimeämpiä kolkkia syvällisemmin kuin oli ajan hengelle soveliasta. Paremmin romaaniensa klassisista filmatisoinneista kuin kirjallisuudesta tunnettu Irvin Shaw taas oli pettynyt tekijöiden ratkaisulle kuvata Christian uskonsa menettävänä pinnallisena hyvänä tyyppinä alkuperäisen, sodan moraalisesti rappioittavaa vaikutusta kuvaavan draaman kaaren sijaan.
Jos Nuorista leijonista jotain olisin suonut korjattavan, niin venähtäneen pituuden: kestoa Dmytrykin teoksella on liki kolmisen tuntia, ja omaan makuuni liian suuri osa tarinasta sijoittuu kotirintamalle ja pureskelemaan joutavaa ihmissuhdesillisalaattia. Makuasioita. Klassisen Hollywoodin draamoja lähempänä omaani on Miehiä sodassa -kaltainen, suoraan asian ytimestä alkava tiivis sotatarina. Ehkä tämä mielipiteeni on epäsuosittu ja väärin muutenkin, mutta mielestäni Nuoret leijonat ei olekaan nimenomaan sotaelokuvana erityisen vaikuttava. Muutamista kovan luokan näpäytyksistä huolimatta liika seesteisyys ja turhiin ihmissuhdekiemuroihin keskittyminen vievät tarinasta parhaan terän. Marlon Brandon karisma on syy Dmytrykin ohjaustyön katsomiselle, wanhan ajan Hollywoodin glamourista nauttivat keksinevät tusinan verran lisää. Mutta muuttuiko sota? Ei minusta.
Arvio: 3/5
THE YOUNG LIONS, 1958 USA
Ohjaus: Edward Dmytryk
Käsikirjoitus: Edward Anhalt, Irvin Shaw
Näyttelijät: Marlon Brando, Montgomery Clift, Dean Martin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.