Helvetti 1944 (1956)

Amerikkalainen sotaelokuva – voiko silotellumpaa genreä ollakaan? Pentagon ja Yhdysvaltojen hallinto avustavat mieluusti kotimaisten sotakuvaelmien tuotannossa väkensä ja kalustonsa voimin. Tuen hintana Hollywood-sodan pitää ensin läpäistä tukku ihanteelliselle isänmaalliselle propagandalle asetettuja kriteerejä, kuten sotilaiden kuvaaminen partiopoikamaisen siloposkisina sankareina sekä upseerien esittäminen puhtoisina ja viisaina isähahmoina. Robert Aldrichin kivikova Helvetti 1944 lukeutuu teoksiin, jotka eivät läpäisseet seulaa, eikä elokuvassa siksi nähdäkään aitoja univormuja, joukkokohtauksia tai valtion sponsoroimia räjähteleviä panssarivaunuja. Likainen tusina Helvetti 1944 ei ole, vaikka ohjaajan tavaramerkkityyli olikin jo tässä vaiheessa mallillaan.

Epäpätevyys. Alkutekstien iskiessä silmää sankarimme harmaissa piileskelee pienen kiviaidan takana tämän miesten samalla rynniessä vihollisen konekiväärituleen ilman taustatukea. Ukkoa kaatuu kuin heinäseivästä, mutta vihollisten asemien valtaus ei etene. Komppaniaa komentavan kapteeni Cooneyn kerrotaan päässeen asemaansa lähinnä politiikan ja sukulaissuhteidensa avulla – sodasta hyväntahtoinen äijänkäppänä ei ymmärrä tuon taivaallista. Saksalaisten onneksi koko amerikkalainen upseeristo koostuu elämää suuremmista persoonista: yhdelle maistuu viina kuin villin lännen saluunassa, toinen taas manipuloi alaisiaan omien etujensa mukaisesti. Yksi miehistä kuvataan itsesäälin ja raivohulluuden rajamailla risteilevänä epävakaana persoonallisuutena.

Norman Brooksin näytelmään perustuva draama raatelee hampaissaan Hollywood-kliseitä oikein urakalla. Eipä siis ihme, etteivät viranomaiset olleet näkemästään mielissään! Helvetti 1944 painottaakin verrokkiteoksiaan enemmän teatterimaista dialogia sekä näyttelijävetoista kerrontaa. Ja miten mainioita Aldrichin kapinallisen sotateoksen tulkitsijat ovatkaan: hermokimppu Eddie Albert taitamattomana kapteeni Costana sekä sotaveteraani Lee Marvin häikäilemättömänä eversti Bartlettina ovat itselleni elokuvan ehdottomia kohokohtia. Brooksin sotilaiden on lupa raivota ja vannoa kostoa, mutta toistaalta myös vajota melankoliaan – jopa ampua omiaan sekä valehdella esimiehilleen.

Helvetti 1944 sijoittuu aivan sodan loppuaikoihin, jolloin natsi-Saksan armeija oli jo käytännössä lyöty. Silti tarinan komppania ottaa toistuvasti vihollisilta selkäänsä ja taistelun sijasta joko piiloutuu tai pakenee. Korkeampien voimien materiaalisen tuen puuttuessa Aldrichin kuvausryhmällä ei ollut mahdollisuuttakaan näyttää räjähtävää toimintaa – toisaalta niukka tuotantobudjetti myös pakotti tekijät panostamaan karuun realismiin sekä suljetun tilan henkilödraamaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana belgialaisen pikkukylän kellarien raunioissa on tekoajan muodin mukaisesti myös komeat noir-valot kalterivarjoineen. En valita. Mielestäni jokainen elokuva ansaitsisi ammentaa tyyliään noirista.

 

Robert Aldrichilla oli munaa: kuka tahansa muu olisi hyllyttänyt projektin alkuunsa – muttei Likaisen tusinan ohjaaja. Helvetti 1944 on paitsi mielekäs ja onnistunut teos taiteellisesti, mutta myös kiehtova kuvainraastamisasenteensa vuoksi: kerrankos sitä vanhakin pääsee eläessään näkemään todella tinkimätöntä ja tabuja solkenaan nurmenpintaan potkivaa Hollywood-sotaa. Sotateollisen kompleksin viihde- ja markkinointiosaston paha mieli ja pettymys lisäävät Aldrichin teoksesta potentiaaliselle tykinruualle irtoavaa nautintoa. Ahneus ja epäpätevyys eivät todellisuudessa rajoitu vain armeijan harmaisiin. Mutta tällaisista asioistahan ei saisi sotaelokuvissakaan puhua. Sota on bisnestä – myös viihdebisnestä. Hymyile, partiopoika, hymyile.


Arvio: 4.5/5


ATTACK!, 1956 USA
Ohjaus: Robert Aldrich
Käsikirjoitus: James Poe, Norman Brooks
Näyttelijät: Lee Marvin, Eddie Albert, Buddy Epsen, Robert Strauss