Casablanca (1942)

Rakkaus muuttaa miestä. Mutta kumpi on miehelle rakkaampaa: isänmaan vaiko naisväen kohtalo? Molotov-Ribbentrop-sopimuksen astuttua voimaan moni päätyi pähkäilemään elämän ja kuoleman kysymystä tankkien jo kolistellessa kotikylässäänkin. Marokon Casablanca toimi lentoyhteyksiensä vuoksi läpikulkupaikkana salakuljettajille, pakolaisille – ja vakoojille. Tässä epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden maailmassa kapakkaansa pitää Humphrey Bogartin esittämä illuusioton ja katkeroitunut Rick Blane. Nuoruudessaan Rick oli rakastunut kuvankauniiseen nuoreen naiseen (Bergman). Suhteesta ei kuitenkaan tullut mitään, vaan kahden tiet erosivat tuskallisella tavalla. Rick pakeni ahtaaksi käyneestä Pariisista Casablancaan rakentamaan aavikon keskelle keidastaan, josta sittemmin kasvoi kaikenlaisen laillisen ja laittoman toiminnan keskus.

Sota kuitenkin saavutti myös Casablancan Ranskan kolmannen tasavallan romahdettua, ja Philippe Petainin johtaman Vichyn Ranskan otettua saksalaisten komennossa entisiä siirtomaita haltuunsa. Rick Blane ei sodasta välitä. Kyynistynyt kapakoitsija haluaisi vain jatkaa elämäänsä entiseen tapaansa kuorien samalla kermat päältä niin sodasta kuin rauhastakin, kuten isänmaansa Amerikan Yhdysvallatkin. Huhut saksalaisten viranomaisten salamurhasta ja varastetuista viisumeista tuovat niin vastarintaliikkeen miehen (Peter Lorre) kuin tätä takaa ajavan tiedustelu-upseerinkin (Conrad Veidt) Blanen juottolaan. Mikä pahinta: rikoksen ja vehkeilyn mukana saapuu Casablancaan myös nainen Pariisista. Kolmiodraaman keskellä Blane joutuukin tekemään tiliä paitsi menneisyytensä, mutta myös arvojensa sekä asemansa suhteen valmiiksi tulikuumassa maailmantilanteessa.

 

Casablancan tarina ei pinnallisella tasolla ole likimainkaan niin monimutkainen. Tunnetasolla Bogartin ja Ingrid Bergmanin traaginen rakkaustarina taas toimii syvällisenä konfliktina rahan ja rakkauden sekä välinpitämättömyyden ja velvollisuuden kaltaisten perusarvojen välillä. Rick Blane on henkilönä kuin korttitalo odottamassa ensimmäistä kunnon vihuriaan ennen täydellistä henkistä romahdustaan sekä uudelleenrakentumistaan raskaimman mahdollisen päätöksen kautta. Monimutkaisten noir-hahmojen vakiotulkkina Bogart istuukin surumielisen päähenkilön hahmoon kuin sähkö tuoliin: mestarinäyttelijänä Bogart pystyy vaivattomasti tulkitsemaan vuoron perään tuskaa ja epävarmuutta, milloin miehistä päättäväisyyttäkin – joskus jopa yksittäisten kohtausten sisällä. Viinaa ja tupakkaa Bogart roolissaan ainakin kuluttaa kuin se kuuluisa turkkilainen merimies.

Film noirista puhuttaessa jaksetaan aina viitata ranskalaiseen runolliseen realismiin genren vaikutteiden alkulähteenä. Vähintään yhtä merkittävänä inspiraationa noirille toimi Michael Curtizin ohjaustöiden ainutlaatuinen, mykän ajan elokuvista ammentava visuaalinen tyylittely makeine varjoineen ja usvaisine katuineen. Casablancassa yksinkertainen kapakkakin on silkan tunnelman mukana elävän valaistuksen kautta saatu vaikuttamaan kokonaiselta ihmismielen mikrouniversumilta. Katsokaapa vaikka kohtausta, jossa Bogartin esittämä Blane istuu yksin pimeässä kuuntelemassa Samin soittoa: aiemmissa kohtauksissa hyvin valaistu huone onkin päähenkilön mielenmaisemaa heijastaen sysipimeä ja ahdistavan klaustrofobinen – ikkunasta paistavat valot paljastavat katsojalle olennaisia yksityiskohtia, kuten Blanen kädessä kiiltelevän kihlasormuksen sekä kalterivarjoja.

Propagandaa. Casablanca on periaatteessa propagandaa – ikimuistoista propagandaa: draaman asetelma loppuratkaisuineen esimerkiksi ottaa selvästi kantaa Yhdysvaltojen väliintulon puolesta. Moni elokuvan sivuosanäyttelijöistä pakenikin aikoinaan natsien noustua kotimaassaan valtaan. Jopa tarinan roistoa esittävä mykkävuosien supertähti Veidt oli vuosikymmen aiemmin joutunut Gestapon kidnappaamaksi ja kiduttamaksi poliittisista syistä. Blanen valinta onkin samanaikaisesti sekä onnellinen että traaginen: tarinan henkilöt päätyvät kukin tahollaan edistämään suurempaa hyvää omalla tavallaan ja välittömät etunsa uhraten. Minne tie lopulta hahmot viekään, ei kasku kerro, mutta kahden miehen kävellessä usvaista kiitorataa pitkin varjoihin katsoja voi melkein jo kuulla taustalla kaikuja paremmasta maailmasta.


Arvio: 5/5


CASABLANCA, 1942 USA
Ohjaus: Michael Curtiz
Käsikirjoitus: Julius J. Epstein, Philip G. Epstein, Howard Koch, Murray Burnett, 
Näyttelijät: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Conrad Veidt,