Lenin vuonna 1918 (1939)

Mutta miksipäs ei? Maailmassa olikin jo tarpeeksi kuvauksia lokakuun vallankumouksesta… entä jatkot? Mihail Romm sai ratkaistavakseen ongelman Neuvostoliiton byrokraattisen ihmeen synnyn dramatisoinnista. Maksim-trilogiasta jo tiedämmekin, kuinka vaikeaa kokonaisen valtion luominen on esittää jännittävällä ja kiehtovalla tavalla: trilogian kolmas osa saisi elävät kuolleetkin vajoamaan takaisin ikiunilleen silkassa tylsyydessään. Romminkaan käsissä aihe ei suoranaisesti pärisytä, mutta ainakin ohjaaja sai tilaisuuden keskittyä tarinan päähenkilön hahmoon ja edesottamuksiin maailmanvallankumouksen ratkaisevina vuosina. Lenin, tuo viisas mies, Spede Pasasen kaksoisolento ja vallankumouksen airut johtaa kansan voittoon salakavalasta kapitalismista silkkipytty ja monokkeli kerrallaan.

Ennen toimeen ryhtymistä Leninin, Stalinin ja muiden reippaiden bolshevikkien on ensin lyötävä vastavallankumoukselliset valkoiset joukot köyhää kansaa raastavassa suuressa sisällissodassa. Väsymätöntä työtään toimistossaan kansakunnan hyväksi tekevä mestarismies ottaa säännöllisesti vastaan kansan edustajia – aikuisia ja lapsia. Neuvostoliiton virallisen propagandan mukaan Lenin rakastikin erityisen paljon lapsia, ja maassa julkaistiin paljon poliittisesti latautunutta lasten kanssa leikkivästä ja lapsia opettavasta Leninistä. Meidän korvaamme moinen kuulostaa varmasti epäilyttävältä, mutta sosialismissa Leniniä pidettiin sankarina ja kaikenikäisiä innostavana hahmona. Siksi myös Romm korostaa elokuvassaan Leninin isällisempää puolta, olipa kuvauksessa perää tai ei. Todellisen Leninin mielipiteitä lapsista emme voikaan tietää varmasti.

Boris Shchukinin näyttelijäntaidot tulevatkin mielestäni ensimmäistä osaa voimakkaammin esille Rommin Lenin-saagan toisessa osassa. Shchukin valmistautuikin rooliinsa erityisellä tarkkuudella, perehtyen syvällisesti Leninistä säilyneisiin kuvauksiin ja kuvamateriaaliin sekä haastatellen henkilön läheisesti tunteneita veteraaneja. Rommin elokuvassa nähtävä henkilökuva lienee siten tarkin ja autenttisin fiktiivinen näkemys kohteestaan. Mikäli Shchukinin eleitä on uskominen, osasi Uljanov toisinaan olla mahtipontisen agitaattorin ohella myös erittäin huumorintajuinen ja pidetty seuramies. Monipuolistunut kuva propagandan jähmettämästä sankarista on sympaattinen.

Konkreettista pajatson tyhjentävää loppua Leninin tarinalla ei jatko-osassakaan ole. Ehkä Romm kaavaili saagalleen kolmattakin osaa, tai ehkä tekijät halusivat vain painottaa ratkaisullaan vallankumoussankarin työn jatkuvuutta julkaisuajankohtanaan. Mielestäni olisi ollut erittäin kiehtovaa nähdä vaikkapa Stalinin näkökulmasta kerrottu tarina suuren sankarin kuolemasta sekä nietzscheläisestä siirtymästä ihmisestä legendaksi. Leninin vallanperimyksen likaisuuden ja Teräksen aseman huteran legimiteetin kannalta moiset pohdinnat olisivat voineet olla vaarallisia – Lenin-duologia sen sijaan oli opillisesti ja moraalisesti turvallinen kuin lasi lämmintä maitoa. Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Rommin Lenin-elokuvista järjestettiinkin ainoina neuvostoelokuvina julkisia näytöksiä Kiinassa. Eppu Normaalikin asian tiesi: oppi tulee idästä.


Arvio: 3/5


LENIN V 1918 GODU, 1939 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Aleksei Kapler, Taisija Zlatogorova
Näyttelijät: Boris Shchukin, Miheil Gelovani, Nikolai Bogoljubov