Tyttökoulussa (1931)

Ensimmäinen maailmansota oli modernin psykologian vallankumous. Yksi uudistuneen henkitieteen tarjoamista edistysaskelista oli ihmisen seksuaalisuuden syvällisempi ymmärrys. Liberalismin levittyä sodan jälkeen aristokraattisiin Euroopan maihin, myös vallankumouksellinen lihallisuus alkoi vallata alaa. Weimarin Saksa olikin tunnettu ”turmeluksen pesänä”, ja natsit hävittivätkin kirjarovioissaan erityisesti seksuaalisuuteen viittaavaa kirjallisuutta. Seksuaalivähemmistöjä kohtaan avointa sympatiaa osoittanut supertähti Conrad Veidt kidnapattiin ja pahoinpideltiin henkihieveriin Gestapon toimesta. Leontine Saganin Tyttökoulussa joutui sekin kiellettyjen elokuvien listalle ja tuhottavaksi, mutta vahinko oli jo sattunut ja kopioita levinnyt maan rajojen ulkopuolelle. Rajansa natseillakin.

Saganin teos edustaakin aikansa liberaalia ja kriittistä näkemystä jäykän vanhoillisesta yhteiskunnasta sekä yksilön vapaudesta tunteisiinsa. Elokuvan tapahtumaympäristö – tyttökoulu – identtisine koulupukuineen ja autoritaarisine valtahierarkioineen muistuttaa stereotypiaa preussilaista armeijasta. Vanhempien naisten holhouksessa nuorille tytöille rummutetaan päivästä toiseen Raamatun totuudesta sekä vallitsevan järjestelmän ylivertaisuudesta. Kaksi tytöistä kuitenkin alkavat osoittaa merkkejä kielletystä romanssista: ensin toverillinen poskisuudelma vaihtuukin romanttiseen, sitten vaihdetaankin jo vaatteita keskenään. Nuorten tyttöjen esitettyä näytelmän tuhoon tuomitun Don Carlosin kielletystä rakkaudesta, pato alkaa hiljalleen murtua. Nuori romanssi voi päättyä vain kyyneliin.

 

Tyttökoulussa ei ole pornoelokuva, ei edes pehmopornoa. Varhaisen äänielokuvan aikaan näinkin avoin erotiikka oli kuitenkin uusinta uutta ja radikaalia elokuvataidetta, ja Saganin teoksen kulttuurinen arvo tunnustettiinkin jo aikoinaan jopa presidentillisellä auktoriteetilla. Lieköhän moisella arvoa myös taiteellisesti? Mielestäni kyllä, sillä kankean äänenvaimennustekniikan vuoksi yksinkertaisen visuaalisen toteutuksen vastineeksi itse tarina on mainiosti rakennettu ja nuoret näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia. Miljöö, henkilöhahmot, puvustus sekä Don Carlosin kaltaisten yksityiskohtien valinta ovat Saganin elokuvan vankkaa kivijalkaa.

Mielenkiintoista kyllä, Saganin Tyttökoulussa inspiroi jo aikoinaan useampia naisten välistä romantiikkaa käsittelevää teosta jopa kotimaassaan – huomattavimpia tyylilajin edustajia lienevät Erich Waschneckin 8 Tyttöä veneessä ja Frank Wisbarin Anna ja Elizabeth, mutta ajan hengen jo lähennellessä liberaalin järjestyksen romahdusta, kyseiset saksalaisen lesboerotiikan merkkiteokset haudattiin ja unohdettiin vuosikausiksi. Saganin kulttiklassikoksi nousseesta elokuvasta itsestään tehtiin remake ensin Meksikossa vuonna 1950, sittemmin Romy Schneiderin tähdittämänä vesitetty saksalainen remake vuonna 1958. Saganin alkuperäisnäkemystä itseään ei nähty sensuroimattomana kuin pitkälle 70-luvulla uuden seksivallankumouksen jälkeen ja Saksassakin vasta satunnaisena televisioesityksenä vuonna 1977.

Johtopäätös? Seksi on vaarallista – myös Saksassa. 

 

 

Arvio: 4/5


MÄDCHEN IN UNIFORM, 1931 Saksa
Ohjaus: Leontine Sagan
Käsikirjoitus: Christa Winsloe, Friedrich Dammann
Näyttelijät: Hertha Thiele, Dorothea Wieck