Mielipide: Sotaväsymys on tosiasia

Kovinkaan moni tuskin lotkautti korvaansa Christopher Nolanin ilmoittaessa vuosipari sitten tuottavansa näkemyksensä Homeroksen Illiaasta ja Odysseista. Nolanhan tunnetaankin yleisesti yhtenä nyky-Hollywoodin johtavista ja luotettavimmista tekijänimistä - jälkimmäistä myös sikäli, ettei ohjaaja ole suotta lähtenyt tinkimään näkemyksestään hetken muotioikkujen ja helpon julkisuuden nimissä. Laadukas tuote puhukoon puolestaan - ja onpahan puhunutkin: Nolanin koko filmografia on debyyttiä lukuun ottamatta niin kriitikoiden kuin yleisönkin suosiossa.

Sitten Odysseiasta alkoi tihkua julkisuuteen huolestuttavia tietoja. Vaikka Nolanin Homeros-eepos alkuperäiseen perustuukin ydinsisällöltään, mahtuu runoelman ja filmatisoinnin väliin revisionistisen feministisen kääntäjän kaltainen Pandoran lipas. Näyttelijöitä paljastaessa keskustelua yleisössä herätti kreikkalaisperäisen tarinan disneymäinen monikulttuurisuus: lukuisan Hollywood-tähtikaartin ohella keskeisiin rooleihin oli pestattu mm. sisäisen poikuutensa löytänyt Ellen Page sekä värillisten näyttelijöiden monimuotoinen sikermä. Pahin mahdollinen oli näin tapahtunut: mahtava ja järkkymätön Christopher Nolankin oli vihdoin taipunut woken edessä.

Voi änkeröinen!

Ja niin syttyi jälleen kerran internetin kulttuurisota. Kiivaiden verbaalisten taisteluiden alkutahteina levisivät huhut pikkulapsen kokoisesta Ellen Pagesta Akilleuksena. Somen sotureiden reaktiona syntyi kokonainen liuta tekoälyllä tuotettuja nettimeemejä, joissa kyseistä näyttelijää leivotaan turpaan eri elokuvahirviöiden toimesta. Myöhemmin paljastuikin, ettei Page esitäkään Akillesta vaan erästä toista hahmoa. Epämääräinen öyhötys yhdistettynä elokuvan trailerin alapeukuttamiseen peittivät alleen historiallisen epätarkkuuden, elokuvassa puhutun modernin englannin sekä halvahkolta näyttävän puvustuksen kaltaisen asiallisemmankin kritiikin.

Odysseyksen ilmestyttyä jokainen kynnelle kykenevä elokuvakriitikko antoi Nolanin visiolle täydet pisteet, jolloin somen vasemmistolaisempi siipi pääsi hieromaan elokuvan komeaa pistesaalista oikeiston trollien naamalle. Rintamalinjan toiselta puolin kajahtivat ilmoille kiroukset Nolanin petoksen johdosta sekä negatiiviset arviot tämän woke-töräyksestä. Siitäs saitte vasemmistolaiset valekriitikot! Somen kylmän sodan osapuolten nahistellessa keskenään sivustakatsojalle jää pähkäiltäväksi, onko kummallakaan esittää päteviä ja puolueettomia perusteita mielipiteilleen, tai onko Nolanin Odysseista yleensäkään syytä nostaa moista äläkkää ja maailmansotaa.

Henkilökohtaisesti olen väsynyt koko tähän pahuksen kulttuurisotaan, enkä uskoisi monenkaan keskivertokansalaisen paljoa menettävän, vaikka helpon rahan ja huomion perässä riekkuvat sometähdet keksisivät nettipolitikointia rakentavampaa tekemistä. Tässä vaiheessa Hollywoodin vastaavatkin todennäköisesti jo heittelevät haukkuville ja uliseville koirille luita ihan vain huvin vuoksi Squid Game -tyyliin. Eikä siinä mitään, tuottaahan paha mieli ja ilmiriita ilmaista näkyvyyttä riskialttiille satojen miljoonien sijoituksille. Itse odottaisin ennemmin pölyn laskeutumista ja lainaisin Odysseiani vaikka kaverilta. Nekin rahat pistän mieluummin vaikka kissanruokaan.

Mielipide: Sutta ja sekundaa

Kinokammio ja ilmiö nimeltä Brutus täyttivät kuluneena vuonna pyöreät 10 vuotta. Kuluneista vuosista jälkimmäisen puolikkaan kuluessa tuskin olenkaan enää tohtinut kirjoittaa viimeisimmistä teattereihin asti päätyneistä elokuvista. Syykin on yksinkertainen: en ole kokenut valtavirran elokuvatarjontaa aikani ja rahojeni arvoiseksi. Populäärikulttuurin taso yleensäkin on länsimaissa romahtanut mitäänsanomattomaksi jatko-osien tulvaksi ja poliittisesti korrektiksi mössöksi, josta ei aikuinen mies viitsi provosoitua edes leikisti ja viihteen vuoksi. Sääliksi käy hyvistä ajoista paitsi jäänyttä nykynuorisoa.

Mutta miten tähän tilanteeseen onkaan päädytty ja miksi? Seuraavassa haluan esittää oman teoriani tapahtumien kulusta. Tarina kuuluu seuraavasti:

Alussa oli sosiaalinen media. Suurin osa ihmisistä otaksun viettävän enimmän aikansa töissä, harrastusten parissa tai muuten vain ulkona, ja some on pikemminkin työttömien, syrjäytyneiden ja heikkomielisten ominta leikkikenttää. Sosiaalinen media on samalla yksi nykyajan keskeisistä informaatiokanavista - ja siten vinoutunut häiriintyneempään suuntaan. Somen nostamat "kohut" ja yleisön mielipide vastaavasti heijastuvat yksityisten ihmisten, yritysten ja viihdemaailman tekijöiden päätöksentekoon. Somen lainalaisuuksiin lukeutuvat lisäksi pinnallinen feikkiys sekä vertailu muihin, jotka edelleen pahentavat käyttäjien ahdistusta ja turvattomuutta. 

Miehillä ja naisilla on kumpaisellakin erityiset kipukohtansa: naiset kokevat turvattomuutta erityisestä ulkonäöstään ja seksikkyydestään, miehille taas maskuliinisuus, seksuaalinen kuntoisuus, raha ja status, ym. ovat tyypillisiä turvattomuuden kohteita. Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän turvattoman henkilön tuskastuvan herkästi kohdatessaan tavalla tai toisella itseään "paremman" henkilön sekä reagoivan kateuden kohteeseen hyvinkin aggressiivisesti. Eräs ystäväni esimerkiksi oli kouluvuosinaan älystään ja kirjasivistyksestään arka, ja keskustelun osuessa vaikka vahingossa tuntemattomalle alueelle, ystäväni provosoitui ja aloitti keskustelukumppaninsa sättimisen. Menestyksekkäämpi yksilö korostaa olemassaolollaan turvattoman heikkoutta ja epäonnistumista. 

Mediamaailman muutos heikkoutta ja turvattomuutta korostavaan ja voimistavampaan suuntaan onkin heijastunut suoraan niin yhteiskunnallisiin arvoihin kuin viihdeteollisuuden tuotoksiin. Palapelin viimeisiä palasia ovat mielestäni "DEI" ja "ESG", eli rahoitusmaailman sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kannustavat tukijärjestelmät, joiden nimissä viihdekorporaatiot ovat jo vuosien ajan palkanneet riveihinsä sekundäärisin perustein vapaassa meritokraattisessa kykykilpailussa epäonnistuneita - eli juuri neurootikkoja, heikkomielisiä ja turvattomia. Vuosikausia jatkunut nollakorkopolitiikka takasi tällaisille pähkähulluille rekrytointikokeiluille halvan rahoituksen, ja yleisökin kävi vanhalla rutiinilla teattereissa aina viime aikoihin asti. 

Mielestäni länsimaisen populäärikulttuurin surkuteltava taso johtuukin pohjimmiltaan rahoituspolitiikan mahdollistamasta epäonnistuneesta työllisyyspolitiikasta, jonka suojissa ammattitaidoton väki on korvannut viihdealan kovia osaajia vähänkään merkityksellisissä pesteissä. Yhdessä somen antaman vääristyneen kuvan sekä kiintiötyöläisten turvattomuuden vuoksi erityisen kauniiksi, miehisiksi, hauskoiksi, älykkäiksi, ym. miellettyjä hahmoja tai yksityiskohtia ei juuri nähdä sen enempää valtavirran peleissä kuin elokuvissakaan. Rumentaminen on sikälikin tahallista, että erityisesti rumista hahmoistaan tunnettuihin videopeleihin kuitenkin järjestään palkataan kuvankauniita nuoria miehiä ja naisia susirumien kammotusten malleiksi. 

Eli toisin sanoen länsimaissa ei mielestäni enää uskalleta avoimesti arvostaa kilpailuhenkisyyttä, korkean tason osaamista, naiskauneutta tai maskuliinisuutta muutaman turvattoman ja epävarman nörttirumiluksen vuoksi. Onneksi maailmaan mahtuu itämaisen viihdeteollisuuden, indien ja fanitaiteen kaltaisia ilmiöitä, joissa vanha kunnon meritokratia elää ja voi hyvin kuin mennyt maailma Demolition Manin slummeissa. Jos valtavirran viihdeteollisuus ei meillä kykene korjaamaan kurssiaan, en panisi pahakseni vaikka moinen omia aikojaan tuhoutuisi ja korvautuisikin rohkeammilla ja osaavammilla yrittäjillä. Ei maksavalla yleisöllä ole velvollisuutta antaa maailman pelimiesten epäonnistuneille bisneskokeiluille tekohengitystä.