Robowar (1989)

Joukko palkkasotureita rahdataan sademetsän siimekseen ottamaan mittaa nimettömistä ja tunnuksettomista sissijoukoista. Pian raavaat miehet alkavat kadota ja kaatua yksi kerrallaan salaperäisen tappajan toimesta. Predatorko? Höhö, eipä sentään. Yksi miehistä paljastaa rakentaneensa robotin ja päästäneensä sen syystä tai toisesta valloilleen. Nyt käsistä karannut rakkine tekee vastaansa kävelevistä ihmisistä ja eläimistä jauhelihaa, ja vain kovista kovin soturi saattaisi pystyä pysäyttämään moisen tappokoneen. Taistelijoista teräksisin on tietysti Reb Brown, tuo italoelokuvan käkkäräpäinen toimintasankari, sademetsien valloittaja ja jalopeurain kukistaja. Reb osaa myös kiljua kuin mies. Raaarrggghhh!!!!

Suoraan videolla julkaistuksi leffaksi Robowarissa olisi mielestäni alun perusteella voinut olla onnistuneempaakin toimintaa. Rebin robustin remmin taistelu filippiiniläisten ekstrojen esittämien sissien leiriin on plagiaattinakin hauskaa katseltavaa, ja palkkasotureiden näyttelijöissäkin riittää mukavasti persoonallisuutta. Toimintaleffat ovat siitä mielekkäitä teoksia roolituksensa suhteen, ettei genren kohdeyleisö kaipailekaan tappotantereille huippumalleja tai missikaunottaria, vaan suoran toiminnan miesten kuuluukin olla rumia, etenkin jos näiden hahmot sattuvat elokuvan vaiheissa vammautumaan tai kuolemaan. Roistoiksi tuskin muita palkattaisiinkaan kuin pizzanaamoja ja ihmissusia. Enemmän arpia ja finnejä on parempi.

Valitettavasti Robowarin alamäki alkaa heti tarinan pääroiston ilmestymisestä kuvioihin. Suoraan videolla julkaistuksi elokuvaksi Bruno Mattein ja kumppanien teokselta tuskin voisikaan vaatia Hollywood-tason tuotantoarvoja, mutta mielestäni näiden olisikin siksi kannattanut jättää salaperäinen vainooja varjoihin ja mysteeriksi eikä heilutella tätä kameran edessä tuon tuostakin. Kankeasti liikkuvassa, itsekseen puheskelevassa mustiin pukeutuneessa miehessä ei lopulta ole jännitettävää, vaikka Mattei kuinka terminaattoriinsa yrittäisi henkeä puhaltaa. Lopussa Reb nostaa robotin visiiriäkin sen verran, että alta paljastuu ihminen mustassa robottipuvussa. Paljastuksen olisin suonut elokuvan jättäneen piippuunsa vähänkin suspensen säilyttämiseksi.

Robowar ei näin ollen olekaan järin kaksinen elokuvana tai toimintajännärinä – vaikka olisi voinutkin olla. Mattein olisi yksinkertaisesti vain tarvinnut karsia turhaa seisoskelua alkupäästä sekä piilotella elokuvan hirviötä viimeiseen asti, kai viime metreille olisi enemmän toimintaakin mahtunut. Ei Mattei näilläkään eväillä olisi kyennyt alkuperäisen Predatorin kanssa kilpailemaan elintilasta, muttei mielestäni tarvitsekaan. Ehkä Robowaria voineekin siis juuri ja juuri suositella Reb Brownin edesottamuksista kiksinsä saaville sekä masokisteille, joiden on ehdottomasti täytettävä hyllynsä Bruno Mattein ohjaamilla italohalpiksilla hinnalla millä hyvänsä. Muussa tapauksessa John McTiernan vie voiton italialaisista minä viikonpäivänä tahansa.


Arvio: 2/5


ROBOWAR, 1989 Italia, Filippiinit
Ohjaus: Bruno Mattei
Käsikirjoitus: Rosella Drudi, Claudio Fragasso
Näyttelijät: Reb Brown, Catherine Hickland

Elävien kuolleiden paluu (1985)

Shit happens. Kerrankos sitä reipas lippispäinen nuori mies pääsee töihin sairaalatarvikkeita varastoivaan firmaan. Työpaikan pomo kertookin innokkaalle alaiselleen hauskan tarinan zombiapokalypsistä John Romeron alkuperäisen Night of the Living Deadin takaa. Itse asiassa zombeja ja zombikaasuakin on sopivasti säilötty juuri samaisen puljun kellariin. Innokas tarinankertoja kuitenkin vakuuttaa kaiken olevan ns. hanskassa, sillä zombisäilöt ovat rikkoutumattomia. Demonstroidakseen sanomaansa esihenkilö vielä kopauttaakin yhtä metallikopperoa rikottaen sen kerrasta ja pannen siten alulle uuden apokalypsin. Mitä enemmän ihmiset yrittävät tilannetta korjata, sitä kaoottisemmaksi eläväin kuolleiden hyökkäys ryöstäytyy.

Alienista ja Jodorowskyn Dyynistä tutun Dan O’Bannonin ohjaama Return of the Living Dead ei nimestään huolimatta ole suoraa jatkoa Romeron klassikolle – tavallaan. Elokuvan käsikirjoittanut John A. Russo työskenteli aikoinaan Romeron zombileffan parissa, ja kaksikko sopikin myöhemmin erillisten jatko-osien tuottamisesta eri nimikkeiden alla: Romero sai ”deadin”, Russo taas ”living deadin”. Return of the Living Dead julkaistiinkin alkujaan kirjallisessa muodossa ennen oikeuksien myymistä halukkaalle elokuvapuljulle. Dan O’Bannonin aloitteesta Russon alkuperäistekstiä muokattiin mahdollisimman kauas Romeron näkemyksestä. Näin siis Russon perinteitä kunnioittava zombikauhuilu muuttuikin kauhukomediaksi.

Ja hyvä että muuttuikin, sillä Return of the Living Dead kilpailee zombileffanakin lajityyppinsä kärkiteosten tuntumassa, humoristisena kauhuelokuvana senkin edestä. O’Bannonin aivoja syövät juoksevat zombit eivät kuole päähän ampumalla, vaan näiden raajat ja kappaleetkin ovat itsenäisiä tartuntapesäkkeitä. Zombien polttaminen osoittautuu sekin kohtalokkaaksi virheeksi, sillä sateen mukana alas virtaavat kemikaalit levittävät epidemian aina läheisen hautuumaankin multiinkin. Kuin sattumalta joukko punk-teinejä sattuu olemaan bilettämässä ja harrastamassa seksiäkin nälkäisten kalmojen alkaessa yksitellen nousta mullista pahat mielessään. Joku fiksu tietysti kutsuu paikalle poliisin ja ambulanssin, ja töppöjen juhla-ateria on sillä katettu.

Mitä katastrofaalisemmaksi elävien kuolleiden riehunta yltyy, sen hauskemmaksi elokuvan tunnelma muuttuu. Toistuvana vitsinä henkilöhahmot uskovat ratkaisseensa pulman vain löytääkseen aiemman probleemin edestään kahta letaalimpana. Zombikemikaali on kuitenkin niin potenttia kamaa, että jopa perhoskokoelmat sekä täytetyt eläimet alkavat sätkiä kaasun voimasta. Erikoistehosteet mainituissa kohtauksissa ovat suorastaan hämmästyttävän yksinkertaisia: siipiään räpyttävä perhoskokoelma koostuu vain tuulettimen ilmavirran heiluttelemista paperisista malleista, koiranpuolikasta taas liikuteltiin ongensiimalla. Mahtuu mukaan toki myös Rick Bakerin Incredible Melting Manin efekteistä ammentava legendaarinen limazombi. Erikoistehosteet ovatkin Return of the Living Deadissa kaikin puolin mallikasta jälkeä.

Onneksi Russon ja O’Brianin leffan maailmassa armeijalla on edellisestä kerrasta viisastuneena vedenpitävä hätäsuunnitelma tällaisten tilanteiden varalle – elkeidensä perusteella vastaava kenraali pitikin uutta invaasiota tietysti vain ajan kysymyksenä. Suunnitelma Ö:n menestys jää lopulta tulkinnanvaraiseksi, mutta ainakin tarkoituksellisen yliampuva lopetus sopii muun mustan huumorin sekaan kuin sika soppaan. Tekijöillä oli jopa tyylitajua näyttää lopputekstien taustalla juuri päättyneen elokuvan parhaita paloja makean punk- ja deathrock-soundtrackin soidessa taustalla. Genrensä peruskaavoille leveästi virnuileva Return of the Living Dead jättääkin katsojalle hyvän mielen ja halun nähdä lisää. Dan O’Bannonin ohjaustyö jos mikä onkin suositeltavaa katsottavaa hauskan kauhun, zombimäiskeen ja kasarinostalgian ystäville.


Arvio: 4.5/5


THE RETURN OF THE LIVING DEAD, 1985 USA
Ohjaus: Dan O'Bannon
Käsikirjoitus: Joh Russo, Dan O'Bannon, Russell Steiner
Näyttelijät: Clu Gulager, James Karen, Don Calfa

Lötköjen yö (1986)

”I got good news and bad news, girls. The good news is your dates are here.”
”What’s the bad news?”
”They’re dead.”

Nuoruusvuodet kasarilla olivat mielenkiintoisia. Katsokaa vaikka Lötköjen yön meininkiä: heti yhdessä ensimmäisistä kohtauksista kaksi teiniä murtautuu tieteelliseen laboratorioon varastaakseen ruumiin vain todistaakseen kavereilleen olevansa kovia jätkiä. Vähänpä teinit tietävätkään, että kyseiseen laitokseen on säilötty ulkoavaruudesta tulleita zombimatoja, ja piankos lierot jo ovatkin valloillaan himokkaiden teinien kansoittamassa keskiluokkaisessa naapurustossa. Teinipoikien on näin ollen biletyksen, miehuutensa osoittamisen sekä lemmenhuoliensa ohella pysäytettävä ulkoavaruudesta pöllähtänyt zombiapokalypsi. Koska kasarilla väkeä lakosi spontaanisti kuin heinää niittokaudella, riittää lötköilläkin kalmoja kaapattavaksi kuin kaupan hyllyltä.

Fred Dekker oli melkoinen mestari kauhukomedian saralla. Lötköjen yökin on kuin pastissi kaikkia kasarin suosittuja nuorisoleffoja ehkä jotain musikaaleja lukuun ottamatta. Pelkkää kauhua ajatellen Dekkerin leffaan mahtuu aikansa 50-luvun nostalgiaa, ulkoavaruuden muukalaisia, zombeja – ja jopa yksi kirvesmurhaaja. Koko kuvio on vielä rakennettu aikansa tyypillisen college-komedian perusasetelman ympärille vähän samaan tapaan kuin Shaun of the Dead teki romanttiselle komedialle. Ja Dekkerin kirjoittama dialogi suorastaan vilisee hilpeää itseironiaa ja neljännen seinän kaatamista: hahmot saattavat esimerkiksi yhtäkkiä verrata tilannettaan johonkin halpaan B-elokuvaan – jollainen Lötköjen yö pitkälti onkin.

Tom Atkinsilla on hauskaa.

”Corpses that have been dead for twenty-seven years do not get up and go for a walk by themselves!”

Kasarilötköilyn hahmot ovat tyypillisiä sympaattisia college-teinejä nörtistä kovikseen ja kaikkien jahtaamaan naiseen. Näyttelijöistä rakastin erityisesti Tom Atkinsia virkaintoisena poliisina. Menneisyydessä Atkinsin esittämä tinanappi tutki aiemmin mainitun kirvesmurhaajan tapausta, ja zombiapokalypsin pysäyttäminen on pienen mutkan kautta osa hahmon draaman kaarta. Atkinsin suusta kuullaankin elokuvan oivaltavimmat heitot ja typerimmät one-linerit, kuten zombeja mäjäyttäessä ilmoille heitetty ”It’s Miller time!”, joka ilmeisesti viittaa johonkin kasarivuosien keksimainokseen. Atkins on sittemmin kertonut pitävänsä itsekin Lötköjen yön koppalakkia suosikkiroolinaan.

Ohjaajamestari itse oli selvästi intohimoinen kauhu- ja elokuvafani, piilottihan tämä elokuvansa nimistöön tukun viittauksia alan klassikoihin ja tekijöihinkin, eräässä kohtauksessa televisiossa näytetään jopa Plan 9 from Outer Spacea. Lötköjen yössä jopa erikoistehosteet ovat käytännön käsityön tuotoksina ajattominta mahdollista kasaria ja käytetty täsmälleen oikein, tarkoittaen tässä tapauksessa mitä mielikuvituksellisimmin tavoin räjähtäviä ja hajoilevia zombipäitä. Loppua kohden toiminnan tiivistyessä ja huulenheiton kiihtyessä teinit kaivavat jo tussareita ja liekinheittimiäkin esiin. Kliimaksi kuuluu yksinomaan Tom Atkinsin esittämälle kytälle ja tämän tappamisen innosta väpättäville iskäviiksille. Huhhuh, Dekkerin komediasta kirjoittaessa meinaavat ylisanatkin jo loppua kesken.

Zombilla ei ole hauskaa - enää.

”What's this?”
”It was a grad student. He was scheduled to work here this evening.”
”Looks like he worked a little too hard, huh?”

Lötköjen yöstä on olemassa kaksi erilaista versiota: alkuperäisessä tarinan lopetus jää avoimeksi ja jättää oven auki jatko-osille, vaihtoehtoisessa zombiapokalypsi jää muuten vain ilman sinettiään. Kertoman mukaan testiyleisö ei pitänyt Dekkerin alkuperäisestä visiosta, joten studio päätti kuvauttaa uuden, myyvemmän finaalin. Sittenkään elokuvan markkinoinnista vastanneet tahot eivät osanneet mainostaa tuotettaan tai ymmärtäneet Dekkerin teoksen kohdeyleisöä. Kulissientakaisen sähläilyn johdosta Lötköjen yö floppasikin lopulta lippuluukuilla, ja moni Dekkerin kauhukomedian ihailijaksi tunnustautunut onkin todellisuudessa löytänyt Lötköjen yön vasta internetin ja elokuvan fyysisten julkaisujen kautta. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, sillä Lötköjen yö jos mikä kuuluu kasarin kauhukomedian yleissivistykseen.

”Thrill me.”


Arvio: 4/5


NIGHT OF THE CREEPS, 1986 USA
Ohjaus: Fred Dekker
Käsikirjoitus: Fred Dekker
Näyttelijät: Tom Atkins, Jason Lively, Steven Marshall, Jill Whitlow, Allan Kayser

Space Mutiny (1988)

Kasarilla kaiken piti aina olla ”space” tai ”star” jotain – tai ”tron”. Space Tron? Star Tron? Tällaisiakin tuotteita on olemassa. Space Mutinyn tekijät sen sijaan olisivat varmasti toivoneet omansa jääneen tekemättä. Heti kuvausten alkajaisiksi ohjaajaksi kiinnitetty nimekäs koreografi-näyttelijä David Winters joutuikin jättämään pestinsä kokemattomalle avustajalleen perheenjäsenen kuoleman johdosta. Virallisen historian mukaan henkisesti uupunut tähtiohjaaja asuikin kuvausten ajan läheisessä hotellissa ja kävi työpaikallaan vain näyttäytymässä rahoittajien kiertäessä tarkistamassa projektin etenemistä. Lopullisen tuotoksen kanssa West Siden Storyn liimatukalla ei ole mitään tekemistä, ja mies onkin jälkikäteen irtisanoutunut koko leffasta.

Tragikoomien tuotantohistorian omaava avaruuskapina ammentaa Alienista – siis siitä ensimmäisestä. Eteläafrikkalaiseen varastohalliin rakennetussa, zeniä ja aerobik-videota yhdistelevässä avaruusaluksessa matkaavat kolonisaatioprojektin neljännen polven jäsenet elävät huoletonta elämäänsä tiellään tuntemattomalle taivaankappaleelle. Mittaamattoman arvokkaassa ja edistyksellisessä aluksessa on jopa disco sekä baari – pitäähän ihmisjoukon sentään huolehtia suvun jatkamisesta valovuosien pituisella avaruusseikkailullakin. Palmikkopäisen pahiksen johtama joukko roistoja sabotoi avaruusaluksen ottaakseen sen lopulta hallintaansa ja myydäkseen miehistön orjiksi. Reb Brownin johtamat oikeamieliset avaruusmiehet piileskelevät aluksen sisuksissa vain odottaen hetkeä vapauttaa joulupukin näköisen miehen johtamat panttivangit sekä nousta sortajiaan vastaan.

Space Mutiny onkin ensisilmäyksellä tylsä elokuva, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Jossakin vaiheessa kohtauksien sisältä alkaa kuitenkin löytyä kummallisia virheitä, kuten sankarin automobiilin kyljessä komeileva numero 7, joka seuraavassa leikkauksessa onkin 4, ja lopussa taas 7. Tarkalla silmällä katsottuna koko elokuva onkin kohtaus toisensa perään täynnä vastaavia leikkaus- ja äänieditointimokia sekä juoniaukkoja. Yhdessä kohtaa pahis koittaa saada hyvältä tyypiltä tietoa kiduttamalla, myöhemmin saman roiston kätyrin kerrotaankin jo tietävän kyseisen asian, joten kidutus olikin turhaa työtä. Eräässä kohtaa roisto tappaa miehen, joka seuraavassa leikkauksessa onkin taas hengissä. Pahiskin nauraa kerran liikuttamatta suutaan, pian tämä taas nauraa ilman nauruääntä. Space Mutinyssä onkin ainesta mitä rattoisimmaksi juomapeliksi arkeen ja juhlaan.

Kuuluisimmassa yksittäisessä kohtauksessa Reb Brown kajauttaa ilmoille tavaramerkikseen muodostuneen kiljahduksensa ja hyppää ulos huvipuiston törmäilyautolta kalskahtavasta ajopelistään. Milleköhän Reb mahtoi kiljua ja miksi? En tiedä, mutta leikkiauton osuessa toiseen räjähdys on komea. Viihteenä kyseinen liekkimeri lieneekin parasta koko elokuvassa. Toisaalta, todella huonoista roskaleffoista ilonsa saaville Space Mutiny tuskin tuottaakaan pettymystä, onhan mahdottomuuksiin asti vietyjen leffamokienkin bongaamisessa oma riemunsa etenkin hyvässä seurassa ja kevyesti humaltuneena. Käkkäräpäisen Reb Brownin filmografiassa Space Mutiny edustaa halpojen italoteosten rinnallakin heikkoa äärilaitaa oikein kädet alhaalla. Miksiköhän Space Mutinyyn muuten ylipäänsä palkattiin ohjaajaksi koreografi eikä oikeaa spesialistia?


Arvio: 1/5 tai 4/5


SPACE MUTINY, 1988 Etelä-Afrikka, USA
Ohjaus: David Winters, Neal Sundstrom
Käsikirjoitus: David Winters, Ian Yule
Näyttelijät: Reb Brown, Cisse Cameron, Cameron Mitchell, James Ryan

Iskujoukko (1987)

Vietnamin sota viidakkotaisteluineen jätti pysyvän jälkensä amerikkalaiseen populaarikulttuuriin. Viimeistään toisen Rambon menestyksen saattelemana tuosta märkivästä haavaumasta kasvoi aiheella häpeilemättä rahastava kansainvälinen viihdeilmiönsä. Eksploitaatio- ja halpisleffojen maestro Bruno Mattein Iskujoukko palaa noihin karmaiseviin kohtalonvuosiin lähettämällä käkkäräpäisen Reb Brownin iskujoukkoineen räjäyttämään Vietkongin hökkelikylän alkutekijöihinsä. Ja kyllä ne pahuksen savimajat komeasti tuhoutuvatkin: säästäväisena miehenä Mattei piti huolen, että vaatimattominkin pyrotekninen taidonnäyte saatiin useammalla kameralla purkkiin ja editoitua mukaan lopulliseen tuotokseen. Tulihelvettiä seuraavan kaaoksen lomassa sankarimme erkaantuu omistaan eksyen Vietnamin viidakoihin.

Veden varasta Reb Brownin pelastaa joukko paikallisia siviilejä. Sujuvalla englanninkielellä keskustelevat vietnamilaiset kertovat kylänsä olevan Vietkongin tuhoaman kristillisen lähetysaseman raunioilla. Reb lupautuu viemään kyläläiset turvaan tuntemattomaan paikkaan, ensin sankarimme on kuitenkin saatava yhteys omiinsa. Kirkasotsaisen amerikkalaisen ollessa omiensa luona neuvostoliittolaiset kätyreineen löytävät ja surmaavat evokuoitavaksi määrätyn siviililössin. Tuhottuun kylään askeltavalla Rebillä onkin vastassaan hävityksen kauhistus. Huvittavimmassa yksittäisessä kohtauksessa kikkarapäinen toimintasankari yrittää jopa näytellä: Disneylandista, pääsiäispupusta ja jäätelöstä saarnaavaa itkevää aikamiestä on thaimaalaisten ekstrojenkin vaikeaa kuunnella naama pokkana.

Reb Brown saa kuulla neuvostoliittolaisen Jakodan olevan vastuussa nimettömäksi jääneen kylän verilöylystä. Periaatteen miehenä Reb tietysti marssiikin aseineen viidakkoon julistaen kostoa rautahampaiselle Rasputinille. Iskujoukko voisikin toimia erinomaisena kostojännärinä, jos Mattei vain olisi malttanut mennä suoraan asiaan jo alkuvaiheessa. Iskujoukon perusongelmana onkin ohjaajan päättämättömyys Rambo-kloonin, geneerisen kostojuonen, Ilmestyskirja Nytin psykedeelisen jokiseikkailun ja vakavahdon Vietnam-draaman välillä. Onneksi toimintakohtauksissa kuitenkin riittää ruutia, ja Reb Brownin kiljumista on aina hauskaa katsoa ja kuunnella. Ryyyaarrgghhh!!!

Bruno Mattein Iskujoukko on tehty käytetyn auton hinnalla ja ajatustakin nopeammin. Olisi mielestäni väärin vaatiakaan tällaiselta aikansa trendeillä rahastavalta halpikselta Hollywood-tason laatutietoisuutta. Kyllä, Iskujoukko on huono elokuva, mutta mitä sitten? Iskujoukossa riittää kuitenkin rutkasti viihdearvoa ehtaa roskaa arvostaville. Italotekijöiden kömpelö käsikirjoitus Rebin kaltaisen luonnenäyttelijän suusta lausuttuna onkin yhdistelmänä kuin pisuaari taidemuseossa. Taiteellisen inspiraation tasolla vieläkin paremmaksi pistää Iskujoukon alkuperäinen italojuliste, jossa koko maailman palkkasoturit helikoptereineen yrittävät saada kuusipiippuisella rynkyllä ja kyseiseen aseeseen sopimattomin jättimäisin patruunoin varustautunutta, kasvoiltaan miehisestä kiljunnasta vääristynyttä Reb Brownia käpälälautaan. Sitä se testosteroni teettää.


Arvio: 4/5


STRIKE COMMANDO, 1987 Italia, Filippiinit
Ohjaus: Bruno Mattei
Käsikirjoitus: Bruno Mattei, Claudio Fragasso, Rossella Drudi
Näyttelijät: Reb Brown, Christopher Connelly, Alex Vitale

I Bought a Vampire Motorcycle (1990)

Mikä voisikaan olla harmillisempaa kuin joukko brittiläisiä mopopoikia kimpussasi yrittäessäsi suoriutua rauhassa saatanallisista rituaaleistasi? Tottahan häiriintynyt okkultisti kiusaajilleen kostaakin asettamalla moottoripyörään asumaan manaamansa pahan hengen. Kohtalokkaasta yöstä aina aikojen loppuun tuo hirmuinen mopedi olisi käyvä ihmisveren voimalla ja riivaava pahaa aavistamattomia teinejä kautta maailman. Isännätön kesämopo päätyykin piruineen romukaupan kautta teinipojan autotalliin. Noddyksi ristitty nuori mies osti vanhan romun korjatakseen omistuksestaan menopelin tyttöystävälleen. Ennen kuin Noddy ehtii kissaa sanoa, on yksi tämän ystävistä jo maan mullissa. Mopokin kaipailee uutta pakoputkea.

I Bought a Vampire Motorcyclen inspiraatioksi on tekijöiden toimesta nimetty Sam Raimin alkuperäinen Evil Dead. Itse taipuisin Raimin klassikon ohella näkemään vaikutteita myös John Carpenterin Christine -tappaja-autosta sekä William Friedkinin Manaajasta – I Bought a Vampire Motorcyclessä on jopa kohtaus, jossa sankarimme yhdessä paikallisen papin kanssa yrittävät manata pirua ulos kesämopon tankista. Kaksipyöräinen Dracula inhoaa valkosipulin tuoksua, päivänvaloa sekä krusifiksejä. Arvailun varaan jää, kuinka moottoripyörä ylipäänsä näkee tai haistaa yhtään mitään. Vielä parempi: mopolla viitataan olevan pakkomielteinen suhde sankarin tyttöystävään. Mitä ihmettä vampyyrimoottoripyörä tekee ihmisnaisella? Eikö torahampailla varustettu moottoripyörä voisi vain tartuttaa muita moottoripyöriä imemällä näiden öljyjä?

Keskeisen tarinan täydellisessä absurdiudessa piileekin I Bought a Vampire Motorcyclen viehätysvoima. Tekijät näkivät selvästi vaivaa naamioidakseen teoksensa mahdollisimman vakavahkoksi kauhuelokuvaksi: suurin osa kohtauksistakin nähdään yöllä tai muuten vain täydellisessä pimeydessä, kohtaukset on kuvattu aidossa ympäristössä, ja näyttelijätkin elehtivät rooleissaan suhteellisen maltilliseen tapaan. Vampyyrimopedi alkaakin tarinan edetessä saada yhä hirviömäisempiä ominaisuuksia aina sarvista hampaisiin, kynsiin ja piikkeihin. Oikeamielisen nuoren miehen, papin sekä poliisimiehen taistelu pahaa vampyyrifillaria vastaan onkin kuin toisintoa Hammerin vampyyriklassikoista.

Ennen vanhaan mopojen tankissa oli vain tiikeriä. Meillä oli kerran myös kengurubensaa. Jos ihmiskunta keksisi alkaa käyttää verta polttoaineena, ajaisi ahneus yksin karvattoman apinan sukupuuton partaalle kuin sen kuuluisan dodolinnun. Verta imevä moottoripyörä on siksi ajatuksen tasollakin eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle sekä mustalla kullalla rahastaville öljy-yhtiöille. Kääntämällä tilanteen ylösalaisin I Bought a Vampire Motorcyclen tekijät ehkä tahattomasti nauravatkin myös yhteiskunnan energiariippuvuuksille. Pahan kesämopon öisen terrorin samaistuttavuus kertonee jotain meidänkin kotomaamme tilasta. Moderni teknologia ei ehkä vielä ime kirjaimellisesti vertamme, ainoastaan sosiaalisen elämämme ja mielenterveytemme. Vampirismilla on monia muotoja. Luopukaa saatanasta.


Arvio: 4/5


I BOUGHT A VAMPIRE MOTORCYCLE, 1990 Iso-Britannia
Ohjaus: Dirk Campbell
Käsikirjoitus: Mycal Miller, John Wolskel
Näyttelijät: Neil Morrissey, Amanda Noar, Michael Elphik

Lady Terminator (1989)

”I am not a lady. I am an anthropologist!” 

Haluan näin ensi alkuun varoittaa herkempiä lukijoitani Lady Terminatorin ahdistavasta, loukkaavasta ja raaistavasta sisällöstä. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa valkoinen mies saapuu indonesialaisen kuningattaren eksoottiseen seksipalatsiin harrastamaan vanhaa kunnon vaakamamboa paikalliseen tapaan. Vähänpä himokas herrasmies kuitenkaan tietääkään katalan kaunottaren nautintoelimissä asustavasta myrkkykäärmeestä. Viime hetkellä valkoinen mies onnistuu pelastamaan vehkeensä tuolta kavalalta kobralta. Irrotettuna isännättärestään käärme muuttuukin maagiseksi tikariksi. Kaalimadostaan erotettu paha kuningatar kiroaa miehen ja vannoo kostoa tämän jälkeläisille. Lady Terminator saattaa siis elokuvana olla haitallinen lapsille.

Seuraavaksi Lady Terminatorin tapahtumat siirtyvätkin pornahtavan myyttisestä menneisyydestä nostalgisille kasarivuosille. Hehkeä nuori nainen saapuu tutkimaan pahan kuningattaren legendaa ja jääkin tämän hengen vangiksi. En halua sanallisesti tässä kuvailla seuraavia kohtauksia, mutta sanottakoon kuitenkin mainitun käärmeen tekevän lyhyen comebackin ilkeän indonesialaisen seksipommin ottaessa sänkyyn sidotun hehkeän neidon valtaansa ja kostonsa välikappaleeksi. Riivattu kaunotar rantautuu seuraavaksi stereotyyppiseltä Miami Vice -jaksolta näyttävään ja kuulostavaan New Yorkiin etsimään ja tuhoamaan menneisyyden sankarin jälkikasvua – erityisesti naista nimeltä Erica, joka vain sattuu laulamaan kasarivuosien pop-bändissä.

Pienen alustuksen jälkeen loppu elokuva seuraakin lähes kuva kuvalta James Cameronin alkuperäistä Terminaattoria. Riivatun kaunottaren tupsahdettua salaman iskusta Nykin kadulle tätä vastaan astelee joukko punkkareita – Bill Paxtonin pystyyn kuseva aasialainen sijainen päätyy naispuolisen terminaattorin sänkyynkin. Seksi tunnetusti on vaarallista ja tappaa, ja Lady Terminatorin kohdalla vasta tappaakin, kiitos indonesialaisen käärmetempun. Saman kohtalon kokee Cameronin elokuvasta tuttu ”fuck you asshole”-mies, jonka terminaattoritar tässä tapauksessa vain vetäisee sisään matalaan majaansa ja rakastelee kuoliaaksi pala kerrallaan. Pahana ja seksuaalisesti kieroutuneena naisena Lady Terminator tietysti ampuukin miehiä enimmäkseen sukukalleuksille ja tappaa osumattakin. Indonesialaiset yrittänevät kai sanoa jotain olennaista turvaseksin merkityksestä.

Kaiken rähmän, tissien ja naimisen takaa paljastuu kuitenkin erittäin hienostunutta ja vilpittömin mielin tehtyä elokuvataidetta. Lady Terminator onkin erittäin osaavalla otteella tuotettua barbaarisen häpeilemätöntä roskaa, jossa kasariestetiikka on kukkeimmillaan, näyttelijät laukovat ääneen naurattavan hölmöä dialogia täysin vakavissaan, ja Arska-leffoista apinoitu aasialaisen turboahdettu toimintakin on ihan aikuisten oikeasti viihdyttävää jälkeä. Lady Terminatorin korostunut eroottisuus, röyhkeä eksploitaatio sekä sympaattisen pöljä kädettömyys suorastaan hivelevät ihmisapinan liskoaivojen nautintoreseptoreita. Lady Teminatorista on paha pistää paremmaksi edes kasarivuosien eksploitaatioroskan genressä. Tämä saattaakin olla hauskinta shaibaa, jota et ole koskaan nähnyt. Unohda siis järkisyyt, ja antaudu sinäkin reseptoreidesi vietäväksi.


Arvio: 5/5


PEMBALASAN RATU PANTAI SELATAN, 1989 Indonesia
Ohjaus: H. Tjut Talil
Käsikirjoitus: Karr Kruinowz
Näyttelijät: Barbara Anne Constable, Christopher J. Hart, Claudia Angelique Rademaker

Basket Case 3 (1991)

Haluaisin ehdottomasti nähdä ihmisten ilmeet näiden alkaessa katsoa kolmatta Basket Casea. Heti kolmosen ensimmäisissä kuvissa nähdään ja kuullaankin nimittäin muodottomien mutanttien parittelua diskovalojen tuikkeessa. Aloituskohtaus onkin vähintään yhtä hämmentävä kuin yllättäväkin – Frank Henenlotterin repäisevän huumorintajun tuntien täyden kympin suoritus. Kertauksen vuoksi katsojille näytetään myös edellisen osan finaali sekä jo aiemmin mainittu Duanen rakastelukohtaus. Henenlotter ohjasikin molemmat leffat samaan syssyyn ja säästi siten huomattavia summia kierrättämällä toisen osan kalliita maskeerauksia. Kolmas osa jatkuukin suoraan edellisen osan lopusta, aikaa lienee kulunut kahden välillä vain muutamia tunteja.

Groteskin jynkyn sekä henkisen kriisinsä jäljiltä Duane herää pehmustetusta huoneesta pakkopaitaan puettuna. Veljen läsnäoloa mies ei kykene enää tuntemaan, kuin tämä olisi kuollut. Omituisten otusten kerho pani sekopäisen Duanen säilöön selvittämään päänsä. Selkiytynyt Duane lupaakin olla ihmisiksi ja oikoa välinsä katkeroituneeseen veljeensä. Tällä kertaa limaklöntti tekikin tepposen, sillä alun naimiskohtauksen seurauksena tämän partneri odottaa kokonaista katrasta vanhempiensa kaltaisia pikkumutantteja. Yhteiskunnan silmissä mummon turvakodissa majaileva kummajaisklaani on yhä kauhistus, ja viranomaiset yrittävätkin saada näiden tuoreet perheenlisäykset haltuunsa.

Frank Henenlotter on kertonut pitävänsä kolmatta Basket Casea uransa ainoana epäonnistuneena tekeleenä. Perusongelma elokuvassa oli alusta asti tuottajien vaatimus karsia törkyinen kauhukomedia verestä ja suolenpätkistä, jolloin jäljelle jäikin nippu koomisia jaksoja sekä keskeneräisiä erikoistehosteita. Elokuvan puolivälin pahamaineisessa bussikohtauksessa mutantit vetävät myötähäpeää herättävän musikaalikohtauksenkin. Henenlotteria tuskin voikaan yksin syyttää kolmannen Basket Casen epäonnistumisesta, sillä kaiken kohelluksen alta kuitenkin paistaa läpi ohjaajan erivinkeä persoonallisuus. Kauhukomedia ilman kauhua harvemmin toimii komedianakaan.

Basket Case 3 on enimmäkseen kiusallinen ja myötähäpeää herättävä elokuva. Henenlotterin taidoilla köyhemmästäkin tarinasta oli muokattavissa sujuva teos, mutta keskeisen tyylillisen kontrastin puuttuessa lopputulos jäi sisällöltään laihaksi. Duanen ja Belialin perhekriisi ei ole jännittävää katseltavaa. Kompastelevaa kokonaisuutta tuotantotiimi pyrki paikkaamaan lopun kliimaksilla, jossa mutanttiveli hyökkää poliisien kimppuun omalla jättirobotillaan. Hyvästä yrityksestä huolimatta harva tuskin jaksaisi tällaista katsoa näinkään pitkälle. Kun verevän likaisena tunnetusta kauhusuosikista on jäljellä vain kuivunut luuranko, mitä annettavaa Basket Casella voisikaan enää olla? Rahoittajat toivoivat Henenlotterilta vain lisää jatko-osia, Henenlotter vastasi päättämällä uransa elokuvaohjaajana.


Arvio: 2/5


BASKET CASE 3: THE PROGENY, 1991 USA
Ohjaus: Frank Henenlotter
Käsikirjoitus: Frank Henenlotter, Robert Martin
Näyttelijät: Kevin Van Hentenryck, Annie Ross

Basket Case 2 (1990)

Kasarivuosien mittavien ehostamistoimien seurauksena New Yorkin lähiöt säihkyivät kultaa ja marmoria. Kahdeksassa vuodessa alkuperäinen Basket Casekin oli jo kasvanut suosiossa niin mieluisiin mittoihin, ettei Frank Henenlotterille enää ollut työlästä kaapia kasaan rahoitusta debyyttinsä jatko-osaa varten. Kulunut aika sekä kohentuneet tuotantoarvot osuvatkin silmään välittömästi alkutekstien jälkeen. Ysärin nousuhumalan alkutahdeissa uutiset kertovat kahden lääkäreiden murhista epäillyn veljeksen onnettomuudesta. Uutisankkurin mainittua epämuodostuneen veljen, salaperäinen vanha nainen ymmärtää aikansa tulleen ja nouse nojatuolistaan valmistelemaan salamyhkäistä pelastusoperaatiota. Kuka kumma on tämä hassu harmaahapsinen nainen, ja mitä tämä haluaa veljistä? Miksi?

Vähän myöhemmin sairaalassa veljet pakenevat viranomaisia ja törmäävät aiemmin mainittuun ikäihmiseen. Harmaahapsi käskeekin poikia nousemaan nopeasti pakunsa kyytiin päästäkseen turvaan tinanapeilta ja muulta yhteiskunnalliselta sortokoneistolta. Perillä idyllisessä keskiluokkaisessa kodissa rautarouva selittää olevansa poikien edesmenneen tädin ystävä ja kaikenlaisten kummallisten epämuodostuneiden otusten turvakodin perustaja. Yhteiskunnan hylkiminä poikkeusyksilöinä veljekset ovat tervetulleita muiden kaltaisten joukkoon emännän hellään huolenpitoon. Omituisten otusten kerhossa sulanutta juustoklönttiä muistuttava kädellinen onkin näkynä vielä normaalimmasta päästä.

Oomiituisten ootusten kerho, oomiituisten ootusten ker-kerho.

Basket Casen jatko-osalta onkin siis turha odottaa ensimmäisen kaltaista visvaista menoa tai tapposarjaa. Geneerisen kasarikauhun sijaan Henenlotter vaikuttaisikin panostaneen tosissaan epäkorrektiin rakkaudenosoitukseensa kaikkea groteskia ja omituista kohtaan, tässä tapauksessa mörkökerhon kubistis-surrealistisiin maskeerauksiin. Ensinäkemältä Basket Casen hämmentävän vääristyneet hahmot voisivatkin olla muiden elokuvien hirviöitä, mutta Henenlotter onkin selvästi inspiroitunut Tod Browningin teoksista sekä erityisesti Freaksista, jonka tavoin Basket Casekin kohtelee rumia ja poikkeavia hahmoja sympatialla ja huumorilla. Tavalliset ihmiset ovat Basket Casen hirviöitä.

Henenlotterin kummajaiskarnevaali on hämmentävä, häiritsevä, ilkikurinen ja ironinen… mutta samalla myös äärimmäisen hauska elokuva. Eräässä kohtauksessa omituiset otukset kokoontuvat naisen kotiin, ja tunnelman luulisi jo käyvän ahdistavaksikin, kunnes yhtäkkiä kuuluu jostain sammakon kurnahdus, ja katsojalle paljastetaan yhden otuksen olevan sammakkopäinen poika. Duanekin on viimein saamassa pesää, kun tämän mielitietyn vatsasta ponnahtaakin ulos jättimäinen hirviömato – kuin viittauksena Alieniin ja Myrkky-lehden piparipythoniin. Ylimääräiset naurut viimeksi mainitusta irtoaakin huomaamalla kyseisen otuksen olevan oikeasti lateksista tehty käsinukke. Frank Henenlotterin luovalla tavalla roisia huumoria rakastaville onkin siis luvassa viihdettä oikein koko rahan edestä. Itse jäin lähinnä haikailemaan tämän aiempien teosten komeaa rappioestetiikkaa.


Arvio: 4/5


BASKET CASE 2, 1990 USA
Ohjaus: Frank Henenlotter
Käsikirjoitus: Frank Henenlotter
Näyttelijät: Kevin Van Hentenryck, Annie Ross, Ted Sorel, Jason Evers

Basket Case (1982)

New Yorkin kadut ovat rappiolla kuin huumeluolat Kalliossa. Kasarilla liikemogulit keksivät lunastaa Nykin slummeja pikkurahalla ja kunnostaa Väkivallan vihollisten kuvaamista helvetin esikartanosta viihtyisiä ja tervehenkisiä asuinalueita keskiluokkaisille amerikkalaisille – muuan Donald Trump taisi ansaita palkintojakin ison omenan kaunistamiseksi tekemästään työstä. Vielä Basket Casen aikaan helvetti oli kaduilla valloillaan: talojen seiniä täyttivät graffitit, kaikki vastaantulijat olivat rumia ja huonosti vaatetettuja, ja jopa elokuvan tapahtumapaikkana toimivan hotellin omistajan toimisto on sijoitettu vanhaan hissiin. Hotellin respan pölyinen tupakka-automaatti sekä huoneistoissa asustavat maksulliset naiset kruunaavat rähjäisen ajankuvan. Kuvauspaikkana toiminut rakennus lienee vieläkin pystyssä.

Takkutukkaisen Duane Bradleyn (Kevin Van Hentenryck) astuessa sisään kuppaiseen kuppilaan ihmisillä riittääkin ihmettelemistä, kuten miksi tuo muukalainen kantaa aina jättimäistä risukoria kainalossaan? Nuori mies kehuskelee kanniskelevansa mukanaan veljeään, mutta kukapa moista murjaisua uskoisi? Totta tuo kuitenkin virkkaa: Duane nimittäin syntyi auringossa sulanutta Lalli Leipäjuustoa muistuttava epämuodostunut kaksoisveli (Van Hentenryck) kyljessään. Lääkärit menivät lupia kyselemättä erottamaan veljekset toisistaan, joten nyt nämä ovat palanneet kostamaan kiusaajilleen tekoverta ja ketsuppia säästämättä. Kliimaksin makuun päästään Leipäjuuston pojan yrittäessä ottaa hengiltä myös veljensä sekä tämän rakastajattaren. Eikö veljesrakkaus olekin kaunista?

Frank Henenlotter on kertonut Basket Casen syntyneen tarpeesta löytää mahdollisimman halvalla toteutettavissa oleva aihe debyyttiohjaukselleen. Basket Casen budjetti olikin kasarivuosien halpaelokuvat tuntienkin erittäin vaatimaton: vain muutamia kymmeniä tuhansia dollareita. Olosuhteiden pakottama nuhjuisuus ja rappioestetiikka ovatkin mielestäni Henenlotterin debyytin aliarvostettuja tehokeinoja ja vetonauloja – jopa epämuodostunut kaksoisveli on vain improvisoitu muovinpalanen silmärei’illä. Hahmon liikkeitä on toteutettu stop motionina sekä työntämällä pääosanäyttelijän käsi muoviseen hansikkaaseen ja ontto muovimassa tämän päähän. Osana Basket Casen viehätystä halvalla ja nopeasti kasattujen erikoistehosteiden tekotavat pystyykin yleensä päättelemään ihan vain katsomalla.

Aikalaiset näkivat Basket Casessa lähinnä tavanomaisen kostokauhun ja slashereista ammentavan tappokimaran, jota Henenlotterin debyytti tavallaan onkin. Sittemmin innokkaimmat ovat löytäneet hyvän ja pahan veljen välisestä tarinasta syvempiäkin teemoja ihmispersoonan jakautuneisuudesta sekä idistä, varjonsa kohtaamisesta ja integroimisesta – jopa abortista. Uskokaa tai älkää: Henenlotterin rappiotaiteen innossa kylpevä debyyttiohjaus on löytänyt tiensä jopa modernin taiteen museoon. Ei Basket Case mielestäni aivan Picasson tasoa ole. Frank Henenlotterin rakkaus kaikkea omituista kohtaan on kuitenkin selvästi sukua maailman taiteen suurille mestareille, luovat mielethän ovat usein myös uteliaita. Mieltymyksiään ohjaaja pääsikin väläyttämään kattavammin Basket Casen jatko-osissa.


Arvio: 3/5


BASKET CASE, 1982 USA
Ohjaus: Frank Henenlotter
Käsikirjoitus: Frank Henenlotter
Näyttelijät: Kevin Van Hentenryck, Terri Susan Smith, Beverly Bonner

Savage Streets (1984)

Nuorten naisten ahdistelu on rumaa touhua. Miehillä ei niin väliä, aikuinen äijänköriläs kykenee pitämään huolen itsestään. Pirun kynsistä pelastuneen Linda Blairin esittämän kikkarapäisen teinitytön koulussa kiertää kokonainen viriilien nuorten miesten joukko raiskailemassa ja pahoinpitelemässä kauniimman sukupuolen edustajia. Yhteiskunta tai koulun henkilökunta eivät vaikuta saavan kolmekymppisten arpinaamaisten miesten esittämää punkkarilaumaa millään kuriin – jos nyt suoranaisesti yrittävätkään. Niinpä Linda Blairin onkin manattava viimeisetkin piilevät paholaisen voimansa lyödäkseen pisteen nahkatakkien riehunnalle. Kasarivuosien kristillisessä Amerikassa ei toinen poski kääntynyt, vaan hyvät tyypit vain yksinkertaisesti niittivät pahoja kovat piipussa pois kadulta kuleksimasta.

Mistä ihmeestä moinen eläimellisyys oikein kumpuaa? Suuri voima ilman suurta vastuuta tekee miehestä eläimen. Ehkä Linda Blairin katujen kostajan hahmossa voi nähdä feministisiäkin piirteitä, vaikka henkilökohtaisesti taipuisinkin eksploitaation suuntaan. Harvemmin sitä kasarillakaan hemaisevia nuoria naisia joka päivä näkikään toimintaelokuvain päätähtinä – olkoonkin, että Savage Streetsissä väkivaltaa onkin vain harvakseltaan. Erityisenä jännitysmomenttina tekijät ymmärsivät onneksi korostaa myös päähenkilön fyysistä heikkoutta ja haavoittuvuutta tarinan roistojen kynsissä. Nykysensibiliteetillä Blairin hahmosta olisikin vain laiskasti leivottu supersankarin kaltainen virheetön jumalhahmo mätkimässä hentoisilla käsillään satakiloisia ammattipainijoita.

Savage Streets on elokuva, jonka tyylitaju menee itse substanssin edelle. Omiin silmiini teinityttötoiminta iski mukavasti jo vanhan hyvän ajan college-leffat mieleen tuovissa ensimmäisissä kuvissa. Genren tyypillisten keskivertoteosten tavoin myös Savage Streetsin koulua kansoittavat tyypilliset nörtit ja kovanaamat sekä kauniit, mutta vähän yksinkertaiset bimbot. Käkkäräpäisen Blairin hahmossa on sopiva annos ulkopuolisuuden tuntua, ja muuntuessaan kiltistä tytöstä feminiinisemmäksi Charles Bronsoniksi tämän vaateparsikin alkaa vähitellen käydä yhä tummemmaksi ja tupakka kärytä huulella kuten pahalla teinillä kuuluukin. Päähenkilön gootahtavuutta korostaa myös muun kasariestetiikan sekaan mukavasti istuva goottirock-pätkä.

Savage Streets ei ole toimintaleffana omaperäistä nähnytkään: vastaavia kosto- ja vigilantismitarinoitahan mahtuu maailmaan kolmetoista tusinassa pelkästään kasarivuosiltakin. Mikäli lajityypin peruskliseisiin ei vielä ole ehtinyt kyllästyä ja osaa muutenkin nauttia vähän nuhjuisemmistakin teoksista, varmuudella löytää iloa myös Linda Blairin aseleikeistä. Savage Streetsissä ei ole mitään teennäistä tai pakotettua, vaan elokuva tietää täsmälleen, mitä se haluaa ja yrittääkin olla. Hauskaa roskaviihdettä riittää alun introsta aina tahattoman koomiseen finaaliin, jossa päähenkilöt hiljentyvät ystävänsä haudan äärellä – iloisen areenarockin soidessa taustalla. Suoranaisista virheistä lopun musiikkivalinta lieneekin ainoita silmiini osuneita, mutta tekijöiden tyylimokakin enintään hymyilytti hölmöydellään.


Arvio: 4/5


SAVAGE STREETS, 1984 USA
Ohjaus: Tom DeSimone, Danny Steinmann
Käsikirjoitus: John Strong, Danny Steinmann, Norman Yonemoto
Näyttelijät: Linda Blair, John Vernon, Robert Dryer

Bloodfight (1989)

Harva taidemuoto ylittää ajan ja paikan rajat yhtä tehokkaasti kuin fyysinen toiminta, kaunein ihmiskehon voiman ilmaisumuodoista. Van Dammen Bloodsport edusti kaikessa kämäisyydessään modernin toimintaelokuvan kosmopoliittisempaa äärilaitaa, vetosihan tarina kamppailulajiturnauksesta aikansa globaaliin yleisöön yhtä purevasti kuin Brysselin ihmeen hikeä tihkuvat takakierrepotkut ja munaskuissa asti tuntuvat spagaatitkin. Mikä tärkeintä: Bloodsportin taistelevat metsot tuottivat tukuittain tuohta ja tekivät Van Dammesta tähden. Bloodfightin ilmeisenä tarkoituksena onkin ollut toistaa Cannon Filmsin menestysresepti aasialaisin voimin tuotettuna halpiksena. Nimen ohella itämaiset osaajat lainasivat esikuvaltaan myös julisteen, nipun kohtauksia sekä osan näyttelijöistä – vain maksava yleisö jäi puuttumaan.

Ilokseni havaitsin aasialaisten menevän suoraan asiaan, eli lentokoneen laskeuduttua siirrytäänkin heti seuraamaan taistelun tuoksinaa hämyisällä areenalla. Näin martia arts -ähinän kuuluisikin alkaa. Muutaman minuutin hauskan mätkinnän ja hikisten ahtereiden jälkeen turnaus onkin jo ohi, ja pääsemmekin seuraamaan varsinaista tarinaa. En vain vieläkään ymmärrä, mistä Bloodfightissa pohjimmiltaan oli edes kysymys, sillä näyttelijät puhuivat harvoin ja niin voimakkaalla aksentilla, etten saanut lainkaan punaisesta langasta kiinni. Ilmeisesti elokuvan päähenkilöitä ovat taistelulajimestari ja tämän oppilas. Oppilaan saatua selkäänsä mainitussa turnauksessa mestari päättääkin itse otella kostaakseen Bolo Yeungin esittämälle pahalle taistelijalle.

Harmittavasti toimintaa nähdään Bloodfightissa esikuvaansa nähden yllättävänkin harvakseltaan. Sanoisinkin suuren osan leffan kestosta kuluvan halpojen kasarisyntikoiden säestämiä köyhän miehen Rocky-montaaseja katsellen sekä satunnaisia dialogipitoisempia jaksoja kuulustellen. Bololla vaikuttaisi olevan leivissään joukko punkkareita muita kilpailijoita häiriköimässä. Niin epämääräistä jälkeä Bloodfightin käsikirjoitus ja sanallis-fyysinen ilmaisu kuitenkin ovat, etten osaa edes sanoa varmasti, josko kyseisillä rakkareilla onkaan tekemistä koko turnauksen kanssa. Kun elokuvasi saa Van Dammen Bloodsportinkin vaikuttamaan rinnallaan Shakespearen näytelmältä, lienee syytä vaihtaa nimensä ja liikkua ulkosallakin vain paperipussin suojissa.

Van Damme ja Cannon Films voivatkin nukkua yönsä rauhassa: japanilais-hongkongilaisena yhteistyönä syntynyt martial arts -pötkäle ei nimittäin kilpaile likimainkaan samassa sarjassa Bloodsportin kanssa. Siksi jäinkin ihmettelemään tekijöiden päätöstä apinoida juuri länsimaista toimintaelokuvaa valmiiksi suosittujen paikallisten taistelulajiperinteiden sijaan. Bloodfightin pääosassa nähtävä Yasuaki Kuratakin on jo Shaw Brothers -klassikoista tuttu pitkän linjan stunt-mestari ja ninjailija. Miksi siis tuhlata Kuratan kaltaisen veteraanin osaamista plagioimalla länsimaisen toiminnan temppuja eikä esimerkiksi soveltamalla taisteluareenalla ninjutsun, karaten tai kungfun näyttävimpiä tekniikoita? Hukkaan meni hyvä mies. Kuratan osaamiseen voipi tutustua tarkemmin vaikkapa Heroes of the Eastin parissa.


Arvio: 1.5/5


FAINARU FAITO - SAIGO NO ICHIGEKI, 1989 Japani, Hongkong
Ohjaus: Shuji Goto
Käsikirjoitus: Yoshiaki Kashigawa
Näyttelijät: Yasuaki Kurata, Simon Yam, Meg Lam

Silent Möbius: The Motion Picture (1991)

Miltä sinusta tuntuisi, jos limainen lonkerohirviö hyökkäisi kimppuusi suihkussa? Silent Möbius ahtaa katsojan tällaiseenkin kiusalliseen tilanteeseen päähenkilönsä mukana. Onneksi Möbiuksen maailmassa omituiset otukset ja yliluonnolliset sattumukset ovat mitä arkisinta arkea, ja nolostuttavien tilanteiden varalle on olemassa oma poliisiosastonsakin. Tässä tapauksessa hirviöitä metsästävät okkultismin saloihin erikoistuneet suurisilmäiset superkytät, joiden riehuessa näyttävä valoshow seuraa toistaan, ja tielle osuva esineistökin saa kunnolla kyytiä. Alkuperäinen Silent Möbius -sarjakuva sekä televisiosarja kertoivatkin kyseisen kuusijäsenisen ryhmittymän edesottamuksista. Elokuvassa tarina tiivistyi vain Kazumiin, muuan vanhan arkkivelhon epäonniseen tyttäreen. Samainen papparainen tuli vapauttaneeksi mainitun mörön vankilastaan, joten Kazumin valikoituminen uhriksi ei ollut sattumaa.

Elokuvaversion ilmestyessä Silent Möbius nautti kotimaassaan jo huomattavaa suosiota sarjamedioiden muodossa, ja kääntämällä tutun tarinan elokuvaksi tekijät toivoivat saavuttavansa uutta yleisöä Japanin ulkopuolellakin. Lisätemppuna Möbiuksesta tuotettiin samalla rahalla kaksi noin tunnin pituista filmatisointia, joita aikoinaan näytettiin ja myytiinkin erillisinä teoksina. Kadokawa Shotenilla oli kuitenkin sen verran häpyä, ettei Möbiuksen filmatisointeja perinteiseen tapaan vain kursittu kokoon televisiosarjan valmiista materiaalista ja rikottu samalla tarinan rytmitystä. Tuotantoarvot eivät Möbiuksenkään kohdalla päätä huimaa, mutta tietty ysärivuosien visuaalinen tyylittely yhdistettynä tuttuihin ääninäyttelijöihin tuottaa kaltaiselleni vanhan polven animediggarille silkan aistielineuforian ohella selkäpiin varsilla jäätäviä nostalgisia väristyksiäkin.

 

Eihän siitä mihinkään pääse, että Silent Möbiuksen perusidea on kaikessa kasariudessaan kuitenkin nähty jo moneen kertaan, olivathan Blade Runner sekä The Thing suosittuja teoksia juurikin Japanissa. Silent Möbius voisikin koska tahansa olla saman sarjan elokuvaa Yoshiaki Kawajirin Wicked Cityn tai aikansa kyberpunk-fantasioiden kanssa. Lisäongelman käsikirjoitukseen varmasti tuottikin kokonaisen manga-sarjakuvan yksityiskohtaisen loren sovittaminen alle tunnin mittoihin. Edes Lunar-pelisarjan käsikirjoituksesta vastannut Kei Shigema ei onnistunut loihtimaan mittasuhteiltaan mammuttimaisen Silent Möbiuksen tiivistelmän valtavaan henkilökatraaseen syvyyttä tai draamaan henkeä. Elokuvan tehokeinot rajoittuvatkin etenkin alussa selittelyyn ja seksiin, lopussa taas näyttävään toimintaan ja kauniisiin naisiin.

Kuplatalous puhkesi ja asuntojen arvot romahtivat Japanissa. Lamasta maassa päästiin virallisesti vasta hiljattain. Silent Möbius on tyypillistä kasaria hyvässä ja pahassa: vanhan ajan tyylitajua arvostaville Kadokawa Shotenin vaivoin koossa pysyvä filmatisointi on pökkelönä reliikkinäkin taatusti mieleen, modernimpaan mieltyneille etenkin seksuaalinen kuvasto taasen mennee kipukynnyksen yli kohisten. Sen verran pähinöissä näkemästäni olen, että saatan tulevaisuudessa jopa katsastaa Silent Möbiuksen muitakin inkarnaatioita, ehkä jopa arvostella muutaman – mikäli Luoja suo. Miksiköhän muuten veitsimiehet ja muut hirviöt hyökkäävät naisten kimppuun aina suihkussa? Siinä yhdessä terminaattorileffassa roolit jopa käännettiin ylösalaisin, ja nainen hyökkäsikin hirviön kimppuun suihkutiloissa. Pesuhuoneessa riittää mystiikkaa. Hygienia on vaarallista.


Arvio: 3/5


SAIRENTO MEBIUSU: THE MOTION PICTURE, 1991 Japani
Ohjaus: Michitaka Kikuchi, Kazuo Tomisawa
Käsikirjoitus: Kei Shigema, Michitaka Kikuchi
Näyttelijät: Naoko Matsui, Toshiko Fujita, Gara Takashima

Donetskin kaivosmiehet (1951)

Neuvostokansojen ponnistukset suuren isänmaan puolesta eivät tunne rajoja. Loistokas tulevaisuus edellyttää meiltä tehdaskomplekseja sekä tehokkaampia työmenetelmiä maaperämme rikkauksien hyödyntämiseksi. Enemmän tuotantolaitoksia ja taivaisiin kohoavia piippuja tarkoittaa enemmän ideologian mukaista työväkeä, ja yhdenmukaistettu työväki sekä työväenluokka ovat edellytys kommunismin toteutumiselle – tai näin ainakin väittävät. Siirtymä yksityistalouksista vuokrakasarmeihinkin edusti reaalisosialismissa edistystä. Kotinsa hylkäämään pakotettujen villiytyneet eläimet jälkeläisineen ovat valtava riesa yhä kapitalismin taantumuksen turmelemina rappiovuosinakin. Olemme rappiolla. Mutta missä on Stalin?

Stalin (Miheil Gelovani) on työhuoneessaan kuulemassa Donetskin työmiesten suunnitelmia hiilikaivoksen louhimis- ja kuljetusketjujen modernisoinnista. Siunauksensa Isä Aurinkoinen alaisilleen antaakin, joskin muutaman viisaan neuvonsa saattelemana. Neuvostokansojen isä tietää kaiken teollisuudesta ja tuotantomenetelmistä. Ja katso! Uusia tehtaanpiippuja kohoaa taivaaseen, työläisten elinolot kohenevat, ja hiili suorastaan lentää kaivoksista kansan kamiinoihin ja samovaareihin. Kohisten kohoava elintaso sekä isänmaan kunnia saavat työläiset laulamaan ja juhlimaan onnesta. Menneisyyteen jämähtänyt vanha kansa on pessimismillään jarruttamassa nuorison kouluttautumista sekä teknologista edistystä. Lopulta vanhukset tekevät sovun nuorempiensa kanssa, ja neuvostokansojen menestys on taattu.

 

Donetskin kaivosmiehet on Bakun tulien tapaan Neuvostoliiton teollisuuden tuottavuuden edistämiseen suunnattua innostavaa ja kahvikuppiakin banaalimpaa propagandaa ilman sen kummempaa aatoksen voimaa. Heti ensimmäisissä kuvissa Stalinin ajan teoksille tutut hullaantuneet kansanjoukot marssivat esiin punaliput liehuen ja suuren johtajan kuvat onnesta vapisten. Stalin on koko maailman keskipiste, kaikki rakastavat Stalinia. Työläiset eivät tässä elokuvassa vaikuta enää perinteisiltä työväestöltä, vaan univormuissaan ja mitaleissaan rinta pystyssä marssiva nuoriso muistuttaa pikemminkin armeijaa. Asevelvollisuuden ohella marxismi-leninismin nimeen vannovissa maissa oli voimassa työvelvollisuuskin. Kutsuivat ilmiötä ”työn militarisoinniksi”.

Tyypillisenä aikansa tuotteena Donetskin kaivosmiehet loistaa ja kaatuu täsmälleen samoihin perusongelmiin kuin suuri osa muistakin Stalin-leffoista: Tarina elokuvassa on lattea ja täysin itsestään selvä, ja kaikki henkilöhahmot ovat lähempänä ihmisinä esiteltyjä marionetteja kuin eläviä olentoja. Falskissa valheellisuudessa on myös omat mielekkäät puolensa, kuten innostava ja optimistinen tunnelma, teollisen pompöösi skaala sekä Stalinin hahmo itse. Jostain kumman syystä piiputteleva Isä aurinkoinen on koristanut pramean työhuoneensakin omilla kuvillaan. Tehtaiden piippujen tavoin taivaisiin kohosi myös tarinan todellisen sankarin ego. Saasteet tulivat alas happosateina.


Arvio: 2/5


DONETSKIE SHAKHTYORY, 1951 Neuvostoliitto
Ohjaus: Leonid Lukov
Käsikirjoitus: Vladimir Aleksejev, Boris Gorbatov
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Aleksei Gribov, Viktor Hohrjakov

Ristitulessa (1951)

Stalinin ihmeteoista puhuivat vanhat ja nuoret. Liekö tuolla miehellä heikkouksia laisinkaan? Mihail Tshiaurelin – Stalinin suosikin – isännälleen ja ihailijalleen tuottaman 70-vuotisjuhlaeepoksen ilmestyessä kalkkeutuvat verisuonet olivat jo tehneet juhlakalusta viittä vaille selvää jälkeä. Vanhemmiten isännän megalomania vain yltyi ja vainoharhaisuus sakeni entisestäänkin. Stalinin syntymäpäivälahjaa varten valtakunnan talous ja armeijan resurssit mobilisoitiinkin ennennäkemättömällä tavalla elokuvataiteen palvelukseen: elokuvan budjetiin päätyi kymmeniä miljoonia ruplia suoraan valtion kassasta, Stalinin käskystä taistelulaivat laskettiin vesille ja kokonaisia kasvottomien ekstrojen massa-armeijoita liikuteltiin tarkoitusta varten rakennetun rintamakulissin juoksuhaudoissa. Elokuvataide olikin Neuvostoliitossa kuolemanvakavaa bisnestä.

Valtavista mittasuhteistaan huolimatta Ristitulessa on kuitenkin pökkelö ja unohdettava elokuva – valitettavasti. Tarinan tapahtumat alkavat pienellä introlla Versaillesin palatsista, jossa ensimmäisen maailmansodan voittajat vetelevät uuden maailman suuntaviivoja. Risaiset ja nälkiintyneet saksalaiset marssivat sisään julistaen kostoa vihollisilleen. Myöhemmin neuvostojen maassa vastavallankumouksellisten voimien näytetään soluttautuneen yhteiskunnan sopukoihin ja vaanivan oikeamielisiä villipetojen tavoin varjoissa, näkymättömissä. Oikeassa elämässä vanhan vallan vakoilutoiminta oli niinkin tehokkaasti organisoitu, että yksi Leninin lähimmistä miehistäkin paljastui vallankumouksen jälkeen Ohranan agentiksi ja teloitettiin.

Vastarinnan näkyvämpänä ilmaisuna valkoiset joukot ottavat laajoja alueita etelässä haltuunsa ja lähestyvät pohjoisessa Petrogradin esikaupunkialueitakin. Rohkeiden työläisten armeijat ovat demoralisoituneita ja tuhon partaalla kirkonmiesten sekä lännen kapitalistien tukemien vastavallankumouksellisten edessä. Laivastokin lähettää aluksia puna-armeijan taistelijoiden avuksi. Kansa kaipaa pelastajaa, kansa kaipaa Stalinia. Suuren johtajan ilmestyessä viisaine neuvoineen taistelukentälle myös neuvostojoukkojen ahdinko alkaa kuin ihmeen kautta hellittää. Valkoiset antautuvat tai pakenevat, loput saavat surmansa oikeudenmukaisuuden luodeista ja tasa-arvon tykkitulesta. Sodan tultua päätökseensä yksi sotilaista menee naimisiin rakkaimpansa kanssa. Tilaisuuden ylimpänä pappina toimii Stalin itse.

Mikä tässä kaikessa siis on tylsää ja unohdettavaa? Mielen ja kielen ylittävät tuotantoarvot poislukien Ristitulessa on äärimmäisyyksiin asti kaavamainen henkilöpalvontaleffa. Lukuisista hiljattain arvostelemistani Stalin-elokuvasta lähes jokainen toimii täsmälleen identtisellä logiikalla, eikä Ristitulessa eroa Volgan linnoituksesta tai Berliini kukistuu -klassikosta kuin nimeltään – jopa näyttelijät ovat tämän lajin teoksissa vakiokasvoja. Lopun klimaattista taistelua lukuun ottamatta Ristitulessa ei tarjoakaan mitään järin uutta tai mielenkiintoista omassa genressäänkään. Ilmeisesti ikääntyvän Stalinin elokuvamaku muuttui loppua kohden yhä yksipuolisemmaksi ja mielikuvituksettomammaksi.

Ristitulessa olikin viimeisiä, ellei jopa viimeinen, mainitsemisen arvoinen Stalin-elokuva. Omien tietolähteideni mukaan Teräksen virallisella kaksoisolennolla riitti töitä vielä kahden elokuvan verran: toinen oli Mihail Kalatozovin Aron tuulet, ja toinen taas niin mitätön teos, ettei moista nykyisin enää muistetakaan. Miheil Gelovani leimautui niin perusteellisesti yhden ainoan hahmon esittäjäksi, ettei tälle Stalinin poismenon jälkeen töitä enää tarjottukaan. Stalin-elokuvien erikoismies Mihail Tshiaureli sen sijaan jatkoi uraansa ohjaajana vielä 70-luvulle, joskin aiempaa vaatimattomammalla menestyksellä. Ristitulessa toimi sittemmin virallisena negatiivisena esimerkkinä Stalinin henkilöpalvonnasta Nikita Hrustshovin Neuvostoliitossa. Isäntä itse varmisti juhlakalunsa menekin tuottamalla samana vuonna kymmenien tai satojen nimikkeiden sijaan vain kourallisen muita elokuvia.


Arvio: 2/5


NEZABYVAEMYY 1919 GOD, 1951 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Tšiaureli
Käsikirjoitus: Mihail Tšiaureli, Vsevolod Vishnevsky, Alexander Filmonov
Näyttelijät: Boris Andrejev, Miheil Gelovani, Pavel Molchanov, Gavriil Belov

Bakun tulet (1950)

Kommunismin rakentaminen vaati uhrinsa, arvon toveri. Mutta ennen kaikkea kommunismi tarvitsee ehtymättömiä energiavaroja sekä reipasta ja iloista mieltä. Neuvostotoliittolaisen teollisuuden laahatessa tehokkuudessa länsimaisia vastinkappaleitaan roimasti jäljessä, joutui työväen paratiisi turvautumaan ulkomaisen valuutan haalimisen nimissä luonnonvarojensa hyödyntämiseen ja kaupitteluun myös kapitalistisiin tarkoitusperiin. Onneksi maailman kuudennekseen öljyä, maakaasua ja harvinaisia mineraaleja mahtui enemmän kuin laki sallii. Jos tämä typerä alustus tuntuu sinustakin vähän pakotetulta ja banaalilta, olet täysin oikeassa: Bakun tulet nimittäin on jälleen taattua stalinistista mielipidevaikuttamista ilman syvyyden tai symboliikan häivääkään. Sosialistinen realismi velvoittaa.

Öljy, tuo musta kulta, tuo kansakuntien luoja ja hajottaja. Bakun öljykenttien työläiset rakentavat insinöörien ja puolueen miesten johdolla väsymättöminä uutta teknologiaa ja öljypumppuja. Katsojalle vihjataan myös ulkomaisten vakoojien kiinnostuksesta Bakun luonnonvaroja kohtaan. Piankos sota jo syttyykin, ja nuorempien työläisten matka viekin rintamalle – vanhat veteraanit jäävät öljylähteille jatkamaan työtään. Isä Aurinkoinenkin kiinnostuu insinöörien suunnitelmista, ymmärtäähän suuri johtajakin öljyteollisuuden päälle. Sodan jälkeen koittaa jälleenrakennuksen kausi, ja Suuri isänmaallinen öljyteollisuus laajenee kattamaan merenalaisiakin esiintymiä. Loputtomien öljypumppujen sekä öljyvaunujen rivien kilkuttaessa lisäarvoa ruutu jo pimeneekin elokuvan julistaessa loppunsa koittaneen.

Bakun tulet onkin erittäin, erittäin tyypillistä stalinistista propagandaa: Elokuvan aiheeksi on valikoitunut jokin valtion kannalta olennainen teollisuudenhaara, joka alun vaikeuksien jälkeen kasvaa lopun klimaattiseen kukoistukseensa. Ennen työläisten menestystä Stalinin hahmo (Miheil Gelovani) astuu mukaan kuvioihin osoittamaan oikean tien ja metodit voiton saavuttamiseksi. Tässäkin versiossa Teräksen osuutta on jälkikäteen leikelty rankalla kädellä, vaikka tarinan kannalta keskeisiä välähdyksiä onkin jäänyt sinne ja tänne. Vastaavaa propagandaa tuotettiin paljon muissakin sosialistimaissa, joten Bakun tulia ei voine luonnehtia kovinkaan omintakeiseksi leffaksi.

Jos väkivalloin loiheaisin itseäni jotain erityisen positiivista lausumaan Bakun tulista, ovat elokuvan lavastus ja kuvaus parhaimmillaan oikein näyttävää ja tyylikästä jälkeä. Jättimäinen öljykenttä ei ehkä ole mielikuvituksellinen miljöö draamalle, mutta silkan teollisuuskompleksin mammuttimaisen skaalan luoma vaikutelma on hengästyttävä. Bakun tulien kerronta on lisäksi banaaliudessaan erittäin selkeää ja enimmäkseen ymmärrettävissä ilman tekstityksiäkin – vapaiden neuvostoliittolaisten työläisten sekä keskiluokkaisten ulkolaisten urkkijoiden ero esimerkiksi on alleviivattu niin paksulla tussilla, ettei kontrastin sisäistämiseen vaadita kuin pari silmiä. Kommunismi ei kuitenkaan koskaan tullut uhreista huolimatta.


Arvio: 2/5


OGNI BAKU, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Josif Kheifits, Rza Tahmazib, Aleksandr Zarkhi
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov, Jevgeni Pomeshchikov
Näyttelijät: Mirza Alijev, Nikolai Ohlopkov, Merziyye Davudova, Miheil Gelovani

Kiväärimies (1938)

Kuinka tehdä komediaa lokakuun vallankumouksesta ja Venäjän sisällissodasta? Ei mitenkään, etenkään Neuvostoliitossa. Verisen sodan muisto eli maassa niin sitkeänä, ettei aiheella ilakointia pidetty soveliaanakaan. Mykän elokuvan aikaan tiedetään muuan rohkean koettaneen onneaan, mutta teos päätyikin vain vuosikymmeniksi sensuuriviranomaisen valmiiksi ahtaaseen kassakaappiin. Kiväärimiestä on toisinaan luonnehdittu humoristiseksi teokseksi, sijoittuupa elokuvan tarinakin pahamaineisen kahakan dramaattisimpiin vaiheisiin. Sergei Jutkevitšin ohjaustyön taisi kuitenkin pelastaa kadotukselta keskittyminen päähenkilön humoristisiin edesottamuksiin itse sodan sijaan. Stalinin henkilöpalvonta saattoi myös auttaa asiaan.

Kiväärimies on kertomus matkasta. Sotamies Ivan Shadrin lähetetään eturintamalta viemään kirjettä Petrogradiin itselleen Leninille. Mihail Rommin teoksesta tuttu lupsakka ja huumorintajuinen Lenin-kuva saa jatkoa Jutkevitšin käsissä – sotamies Shadrinkin törmää suureen kansanjohtajaan varsin arkisissa ja kansanomaisissa olosuhteissa. Poissaolollaan loistaa Leninin uskonnolliset mittasuhteet saavuttava mystisyys. Jouduin katsomaan elokuvani ilman tekstejä, joten saatoin menettää Jutkevitšin teoksen sanallista huumoria. Alkuperäisessä versiossa Stalinin hahmo esiintyi tuttuun tapaansa maanläheisen Leninin parhaana ystävänä ja työtoverina – kaksikon yhteisissä kohtauksissa on kuvailtu olleen jopa pikkupoikamaista charmia.

 

Kuten niin monesti ennenkin, myös Kiväärimiestä on vuosien varrella moneen otteeseen tärvelty ja sensuroitu. Stalinin osalta hahmoa tuskin näkyykään kuin pienen vilahduksen verran kohtauksessa tai kahdessa. Neuvostoliiton damnatio memoriae -politiikkaa onkin mahdotonta länsimaiseen vapauteen tottuneen käsittää. Myöhempien aikojen yleisölle on näin jätetty vain haikea aavistus Jutkevitšin elokuvan alkuperäisestä loistosta. Henkilökohtaisesti en Stalinin ja Leninin henkilökultin, mykästä elokuvasta ammentavia hauskoja montaaseja sekä alun ja lopun sotakohtauksia lukuun ottamatta saanutkaan Kiväärimiehestä paljoakaan irti. Voisin muuten vaikka vannoa Kiväärimiehen viimeisten kuvien lainaavan Panssarilaiva Potemkinia.

Sergei Jutkevitšin Kiväärimies jättikin minut kylmäksi. En katsoessani nauranut, enkä katsottuani itkenyt. En tuntenut yhtään mitään, mutten toisaalta tylsistynytkään kuoliaaksi. Harvat löytämäni itäeuroppalaiset lähteet kohtelevat näkemääni silkkihansikkain, joten ehkä kyseessä onkin sikäläisittäin historiallisesti tai kulttuurillisesti arvokas teos. Voisin esimerkiksi kuvitella tietyissä piireissä vallitsevan nostalgisiakin tunteita edesmennyttä Neuvostoliittoa ja maan mielenkiintoista elokuvatarjontaa kohtaan. Henkilökohtaisesti en sosialismista edes perusta, mutta neukkulainen taide ja kulttuuri ovat silti mieleeni. Kunpa vain löytäisin enemmän aitoa ja autenttista Stalinia. Kai laatupropagandan sekaan joku sisällissotakomediakin mahtuu.


Arvio: 2/5


TSHELOVEK S RUSHJEM, 1938 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Jutkevitš
Käsikirjoitus: Nikolai Pogodin
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Vladimir Lukin, Boris Tenin, Maksim Shtraukh